keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Koko ajan tekee mieli pakahtua

Voi mikä päivä!
Se alkoi tällä, tömistelin ja kiljahtelin, herätin miehen ja ehkä alakerran naapurin.
Sitten saapui hän ja ajoimme tänne, veivattiin ikkunat auki ja painettiin kaasu pohjaan.

Perillä aikahyppy, serkku-Johnin kirje, mallasleivän leivontaa ja silkkiset alusvaatteet. Tarinoita lampaista, afrikkalaisista kortteleista, juhannusruusuista, kaupunkiviljelmistä, keramiikasta, Pori Jazzista, hotellihuoneista, Bloomsburyn ryhmästä ja lankakaupasta.
Oli baari, kirjadivari, pitkä kävely, jokiranta ja lasi kuohuvaa. Toisinaan kaikkea on niin täydesti, että koko ajan tekee mieli pakahtua.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

On pitkä ilta, konjakkia ja muisto

On tie pohjoiseen, autossa mustapukuisia ihmisiä, mansikoita ja muistoja.
On korkeita mäntyjä, suuret ikkunat järvelle, lepattava suru ja lauluja Karjalasta.

On pitkä ilta, konjakkia ja muisto, jossa tytöt juoksevat aamuvarjaisella yöpaidoissa timoteiniitylle tanssimaan.
On pitkä bussimatka, Niin raskas on rakkaus, lehmät laitumella ja villi kesäsade.
On neljä päivää lomaan, mielessä matkasuunnitelmia, pöydällä vino pino kirjoja, rakkaiden odotusta. Viikon päästä he ovat täällä ja makaamme syreenimajassa laskemassa pilviä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Wain tarpeeton on tarpeellista

Jos miehen motto on: Wain tarpeeton on tarpeellista, en voi olla rakastamatta. Seison nuorisovankilaksi nimetyn talon sisällä ja mietin, että täällä on asunut joskus hauska mies.
Mies, joka kuulemma kulki kalsareissaan pitkin patsaspuistoa ruohonleikkurin kanssa.
Tavaan kuuluisia kädenjälkiä, kaimani on painanut punaisen kätensä seinälle monta kymmentä vuotta sitten.
"Ei karttoja tarvita". On olo, että hän voi koska tahansa astua sisään ovesta, että Loimaan Shamaani on vain käymässä jossain ja pian ovi narisee. Sisään astuu mies, joka teki debyyttinäyttelynsä työt hakkaamalla nyrkkeilyhanskoilla värejä kankaalle.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Georgia - surun ja ilon Batumi

Batumissa on surua. Sen aistii, kun istuu hotellin 20. kerroksessa kattoterassilla ja salamat halkovat Mustanmeren taivasta. Rantaan rakentuu pilvenpiirtäjien välkkyvä rivistö, loistohotellien barrikadi. Samaa surua on mummossa, joka istuu portailla ja ompelee. Tai papassa, joka seisoo tien varressa odottamassa bussia.
Mutta Batumissa on jotain muutakin. Sen aistii merimiehessä, joka palaa kahdeksan kuukauden jälkeen meriltä kotikaupunkiinsa. Sen aistii nuoressa oppaassa, jonka mielestä Tallinna on tylsä paikka, koska siellä on vain vanhoja taloja. Sen aistii, kun tanssii letkajenkkaa pimeässä puistossa ja taustalla välkkyy maailmanpyörä. Se on uskoa tulevaisuuteen, parempiin aikoihin.
Me juhlimme kaksi iltaa ja yhden päivän. Täällähän on kaikki: Trump Tower, Pisan suora torni ja Collosseumin mallinen hotelli,

tiistai 31. toukokuuta 2016

Georgia - hatsapuria, viiniä ja vihreät vuoret

Ajellaan pimeässä vuorille. Autossa soi täysillä georgialainen pop, tapaillaan sanoja, puhutaan Euroviisuista. Opas vetää tunteella serenadin. Hänen mukaansa Batumissa on 100 000 asukasta. Wikipedia väittää jotain ihan muuta. Mutta ei sen niin väliä.

Välillä tanssitaan letkajenkkaa pimeässä puistossa, juodaan olutta ja ihaillaan vilkkuvaa maailmanpyörää. Opas rakastaa Batumia, sen sykkivää, tulevaisuuteen uskovaa sielua, sen räiskyviä valoja ja toinen toistaan hulppeampia rakennuksia. Näitä mauttomia kuoria, joiden sisällä ruletti pyörii.

Ja seuraavanakin iltana ajellaan vuorille. Ränsistyneitä taloja, neukkuarkkitehtuuria, lehmiä keskellä tietä ja sitten yllättäen parisataapäinen vuohilauma - ehkä matkalla kotiin. Teiden varsilla mummot myyvät hunajaa ja hilloja.

Vesiputouksen alla opas laulaa jälleen serenadin. Juodaan lisää viiniä ja syödään hatsapuria. Vuorilla on kaunista, vihreää, loputtomasti vihreää. Puumajaan voisi jäädä katsomaan virtaavaa vettä.