lauantai 25. maaliskuuta 2017

Venetsia - veden ja lokkien kaupunki


Olemme jälleen täällä, veden, lokkien, punatiilisten kattojen, kanaalien, proomujen, kirkontornien, kupolitornien, espresson, spritzerin, pizzan, leivonnaisten, nunnien, kissojen, mosaiikkien, paalujen, gondolien, traghettojen, sulatetun suklaan, kujien, laivakoirien, jäätelön, meren, palmujen ja kukkivien jasmiinien kaupungissa.
Kun herää sumutorven huutoon, tietää olevansa jossain erityisessä paikassa. Kun avaa verhot ja näkee kanaalissa uiskentelevat proomut ja gondolit tietää olevansa jossain todella erityisessä paikassa. Se tunne, kun unen keskellä ei ole ihan varma, missä on ja se hetki, kun muistaa olevansa jossain aivan muualla.
Asutaan ullakolla 120 askelman päässä maan pinnasta. Päivän voisi viettää ikkunassa katsellen kanaalissa lipuvia proomuja. Jokainen kuljettaa jotain omaansa: postia, jätteitä, rautatavaraa, pakasteita.

Kun keittää espressoa kaasuhellalla, kaataa vahvan kahvin kultaiseen kuppiin ja kuulee lokkien naurun, tietää olevansa jossain missä on helppoa olla onnellinen.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Taivas on täynnä hopeisia reikiä

Kaukana merellä, lähimpänä merta, joka kohisee kaikkialla ympärillä. Laitetaan tulet pesään, juodaan teetä ja syödään linssikeittoa. 
Tämä uskomaton maisema, ehkä kuin jostain Cornwallin nummilta, ruosteenpunaista, viininpunaista, terrakottaa, ruskeaa, voimakasta vihreää, ihmeellisiä pieniä sammalmättäitä, jotka ovat pehmeitä ja syvän vihreitä. Varvikkoa, pieniä katajia ja siellä täällä yksinäisiä puita, jotka ovat nyt alastomia.
Rakastan elämän yksinkertaisi iloja: haen kaivolta vettä, kannan liiteristä puita, istun huussissa ja kukko kiekuu. Pimeässä kohtaan alpakan, joka nousee takajaloilleen minua vasten.
Kävelemme saaren päästä päähän, kilometritolkulla ja illalla istumme pikkuruisessa saunassa, jonka vierellä meri kohisee.
Öisin on pilkkopimeää, eikä sittenkään, taivas on täynnä hopeisia reikiä.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuosi 2016 sanoin ja kuvin


Tammikuun kirjat
Laura Lindstedt: Oneiron
Katja Kettu: Yöperhonen
Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi
Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua: päivä Zacharias Topeliuksen elämässä
Sofi Oksanen: Norma
Svetlana Aleksijevitš: Tsernobylistä nousee rukous
Marina Vlady: Vladimir - katkennut lento




Helmikuussa kirjoitan päiväkirjaan:
Taivas on riekaleina. Joitain asioita on tehtävä tai en antaisi itselleni anteeksi.



Maaliskuussa ilmestyy minun ja Eppu Nuotion yhteinen kirja, Nainen parvekkeella ja parhaiten oloani kuvaa Kai Niemisen lause: "Pakahdun, koko ajan".



Huhtikuu on Tukholma. 
Kirjoitan päiväkirjaan: Kasautuu siiveniskuja, teräviä, poikkitaivaallisia.




Toukokuu on läpilaulettu ilma ja teatterifestarit.



Kesäkuisesta Georgiasta jäävät mieleen subtrooppinen vihreys, hatsapuri, viinit, öinen ajelu vuorille, vuohet, serenadeja laulava opas, letkajenkka öisessä puistossa, ukkonen, välkkyvä maailmanpyörä, toinen toistaan erikoisemmat pilvenpiirtäjät ja huivipäiset mummot.



Heinäkuussa käydään Adelen ja Nils Osakarin luona. Herätetään heidät henkiin ja istutaan vierakkäin puutarhan penkillä.





Elokuussa syömme Lapinlahden vanhassa sairaalassa hävikkiruokaa ja muistelemme Aleksis Kiveä. Aikoinaan sairaalassa työskenteli ylilääkärin lisäksi direhtori, pappi, alalääkäri, porttiwahti ja kaksi pyykkivaimoa ja neljä houruhoitajaa. Ensimmäinen hankinta sairaalaan oli 26 paria jalkarautoja.



Syyskuun ostoslista:
porkkanoita, kaalia, kaurakermaa, siirappia, ruisleipää, puolukkahilloa, sipulia ja puuroriisiä.




Lokakuussa Tallinna, jo toisen kerran vuoden aikana. Tyttö opettelee Yhdysvaltojen osavaltiot ja minä luen fintiaaneista. Syödään kaikki pirukkaat, joita löydetään. Päätetään tulla pian takaisin. Tiedättehän, ne kaupungit, joihin aina ikävöi.



Marraskuu on runoa. Esiinnyn Varsinais-Suomen runoviikolla ja luen Bar Ö:ssä ensimmäisen kerran yleisölle runoja uusimmasta kokoelmastani Avataan siiven alta. Olen ystävien ympäröimä, onnellinen ja levollinen. 
"Ajan säikeiden välissä jokainen tulevaisuus on yhtä todellinen."



Joulukuussa naisen aika jätättää. Liian paljon sanoja pinottavaksi. Ratkaisu on yksinkertainen: ajan voi pyrkiä unohtamaan kaivautumalla täkin alle kirjan kanssa. Myös viltit soveltuvat tähän tehtävään.

Kiitos kaikille teille ihanille tästä vuodesta. Kiitos, että jaksatte kulkea vierellä, vaikka en enää ehdi päivittää yhtä usein, enkä käydä teidän luonanne vierailuilla. Olette ajatuksissani.

Toivotan kaikille lumoavaa, kaunista ja oman näköistä vuotta 2017!