sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Luen kuolinilmoitukset ja rakastan hautausmaita














































Minulla on näitä juttuja: luen kuolinilmoitukset ja rakastan hautausmaita. Niitä tarinoita siellä. Voin lukea kaikki kivet, kuvitella kaikki elämät, viipyä vieraana.

Hautausmaalla kenelläkään ei ole kiire. Me istumme iltaa, minä ja ne muut. Ne on kuolleet lapsivuoteisiin, kehtoihin, sotatantereille, terveyskeskusten pitkäaikaisosastoille.  Minä elän, käki kukkuu, pääskysillä vuoristorata, oravalla käpy.
Ne liukuvat unena luomieni alla, muistot.
Menee sinne ja ihmettelee, miksei useammin mene.
Olisi jalkaa ja kättä, jalkaa ja kättä, tukka palmikoilla, käsi kädessä jo kuolleiden kanssa.
Muuttuisi tytöksi, joka miettii taajaan. Miettii mustikat vasuun. Puolukat piirakkaan. Sienet kastikkeeksi äidin pataan.
Ja öljylampun valossa on vaikea lukea ja siksi me puhumme vain illat pääksytysten.
Ja aamuisin aurinko paistaa pinkopahviin, pöydällä on aurinkorasvaa ja peilissä maailman kaunein tyttö.

Eikä rantaa enää ole.

30 kommenttia:

  1. ne liukuvat unena luomieni alla, muistot.

    kello lähenee kolmea yöllä. sanattomaksi menin ja ihan vapaaehtoisesti. kaunista kieltä. hyvin kaunista.

    siellä sitä luuhaan minäkin, hautuumailla.

    VastaaPoista
  2. Kuolinilmoitustenluku kuuluu minunkin "harrastuksiin" jos noin voi sanoa. Hautausmaa on paikka jonne voi mennä kiireettä. Käyn aina kuin mahdollista. Miettimässä, ajattemassa, vain olemassa. Kuuntelemassa hiljaisuutta.
    Nyt en lue ilmoituksia, pelottaa. Pahanlaatuinen kasvaimeni on uusiutunut, leikkaus torstaina.

    Oikein hyvää lomaa Sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
  3. Ritva: Kiitos :) Yhdessä luuhaamme sitten...hautuumaissa on jotain rauhoittavaa, eikä yhtään pelottavaa, niin kuin joidenkin ihmisten mielestä.
    Ikki: Voi miten tulin surulliseksi sinun puolestasi. Toivon sydämestäni kaikkea hyvää sinulle leikkaukseen. Varmasti ihan hirveän pelottavaa, en osaa kuvitella, kun en ole itse joutunut moista kokemaan. Mutta ihan varmasti kaikki menee hyvin, minä ainakin toivon ja olen mukana ajatuksissani. Tietysti se on vasta taistelun alkua, mutta nykyään tehdään ihmeitä, ja toivon, että juuri sellainen osuu sinun kohdallesi. Kaikkea hyvää.

    VastaaPoista
  4. Olipa kaunis kirjoitus. Mäkin luen turkkarin kuolinilmoitukset, ja mietin varsinkin nuorten kohdalla että miksi, oi miksi? Ja ikkille tuossa yllä tsempit kanssa!

    VastaaPoista
  5. Minulla on jo valmiiksi katsottuna oma "viimeinen huilipaikka" ja lapsilla tietona miten menetellä sitten kun ja jos.Vakava sairaus karistaa turhat pelot pois pysähdyttää oman elämän perustan pohjiin ,elämä on aika suurelta osin ihanaa ja tarinat ja kohtaamiset oikeasti ja kuvitelmissa sen hauskuus!Tosi hyvä postaus sinulla tämä ja jälleen kerran niin kauniit kuvat!Elämän makuista ja mukavaa kesäkuun viikon alkua ! Voimaa Sinulle Mikki-nimimerkki !

    VastaaPoista
  6. Kuolinilmoituksia luen minäkin: Itken, nauran, liikutun, kuvittelen (ja kiinnostun erikoisista sukunimistä)... Ja hautausmailla käyn usein niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Jotain rauhoittavaa niissä on, joskaan jostain syystä en pimeän aikaan halua hautausmaalle mennä.

    Kirjoitat hyvin, osaat luoda pienillä sanoilla täydellisen tunnelman. Sitä taitoa ei ole annettu jokaiselle, joten bloginimesi osuu aivan oikeaan.

    VastaaPoista
  7. kiitos,
    sinun kirjoituksesikin oli kuin vierailu hautausmaalle,
    rauhaan, pysähtyneeseen aikaan...
    kuolema ei ole pelottavaa, olemme vain tehneet siitä sen..
    Mikään ei koskaan häviä, ei ajatustus, ei teko, ei ihminen, se jatkaa jossain toisessa muodossa jossain...

    VastaaPoista
  8. Kaunista ja lohdullista luettavaa. Valokin niin hienosti kuvissa läsnä, muistuttamassa ettei kuolemassa mitään pelättävää.

    VastaaPoista
  9. En lue kuolinilmoituksia, kun en lue lehtiäkään. Mutta viime kesänä kävin Längelmäen hautausmaalla pariin otteeseen, vanhalla ja uudella ( blogiin laitois kuviakin ) siellä on isoiso- ja isovanhempani ja muutamien muittenkin sukulaisten haudat, sankarihaudat, punaisten muistomerkki ... Hyvin kauniisiin paikkoihin on Suomen hautausmaat laitettu, ja ovat sinänsä kauniita, vehreitä. Ranskan hautausmaat hyvin kivisiä ...

    VastaaPoista
  10. Mie rakastan hautausmaita myös. Kun olin lapsi, äiti luki minulle nimiä hautakivistä ja minä loin tarinoita mielessäni henkilöiden ympärille. Kuolintapa, ulkonäkö, ystävyyssuhteet.

    Lapsena hauskat nimet naurattivat ja jouluisin hauskutin pikkuveljeäni lukemalla nimiä ja kääntämällä niitä.

    Käyn nykyäänkin hautausmailla usein. Villiksi metsiköitynyt vanha ortodoksien maa viehättää minua eniten.

    VastaaPoista
  11. Kaunis tarina. Ihana tunnelma.

    VastaaPoista
  12. Vein äitini haudalle ison kielokimpun. Rapsuttelin mummon haudan särkyneen sydämen juurelta rikkaruohot. Silittelin veljieni hautakiviä: istuin isoveljeni polvella ja muistelin hänen iloista lauluaan; toiseksi vanhimman kuvittelen usein tulevan takapihalle kiharat välkkyen. - On tulossa "hautojenhoitopäivä", jolloin kylän mummot vertailevat ostettujen kukkien määrää. Inhoan sellaista ja toteutan äitini toivetta saada kedon kukkia kiven vierelle. Miten sävähdyttikään tuo pinkopahvi -muisto: isän tehtaalta kantamat pahvit, paperit ja sellulevyt.

    VastaaPoista
  13. Nämä kuvasi ovat aivan upeita, ja niin on tarinasikin. Minäkin pidän hautausmaista, niiden rauhasta, kauneudesta, hiljaisuudesta. Kuolinilmoituksiakin luen nykyään, mutta varmaan eri syistä kuin sinä, kalastelen niistä mielenpohjalle hienoja vanhoja nimiä jos joskus saan vielä lapsen.

    VastaaPoista
  14. Tutkin netistä tänään viktoriaanisia post mortem -valokuvia. Aika hurjia. Sama hautuumaaharrastus täälläkin.

    VastaaPoista
  15. Mä en lue kuolinilmotuksia (vielä?), mut rakastan hautausmaita. Se on lähtöisin jo lapsesta, mummo hoiti hautoja ja äidin ja mummon kanssa vietettiin siellä paljon aikaa. Siellä yhdellä tietyllä hautausmaalla, joka on edelleen mun suosikki kaikista, ja jonne on nyt mummo haudattu.
    Muitakin hautausmaita on tullu vastaan joista pidän, aina pitää uusissa kaupungeissa käydä hautausmaa katsomassa. Mutta kyllä tuo mummon maa on edelleen se jossa on paras olla.

    VastaaPoista
  16. Tämä teksti on suosikkini tähän mennessä. Pakko lukea vielä..ja ääneen miehelle.

    VastaaPoista
  17. Hieno postaus. Tykkään myös hautausmaista, niistä vanhoista. Minulle hautausmaa on 15-vuotiaan pitkä kesä, aurinko ja vieressä kimaltava merenlahti. Ja vanha ystävällinen suntio jonka opissa nypin kaksi kesää haudoilla orvokkeja ja haravoin käytäviä. Vieläkään en osaa olla nyppimättä.

    VastaaPoista
  18. Teija: Niinpä, kuolinilmoituksistakin voi lukea vaikka mitä: toki kaipausta, mutta joskus myös jotain muuta, katkeruutta, tyrmistystä...
    Maria: Sairaus varmasti tekee sen, pysäyttää, karistaa sellaiset epätodelliset pelot ja kauhut. Osaa suhtautua asioihin, kaikkihan me täältä joskus lähdetään.
    Lumiomena: Kiitos :) Nimiä on tosiaan kiva bongata. Lapsellekin aikoinaan katselin hautakivistä nimiä. Minäkin haluan aina ulkomailla hautausmaille. Ne ovat eri maissa niin erilaisia.
    Hanne: Minäkin oikeastaan ajattelen noin, että emme katoa, vaan muutamme vain jotenkin muotoamme joksikin toiseksi.
    Merja: Kiitos, vaikka kyllä minä pelkäisin kuolemaa ihan hirvittävästi, jos tietäisin sen viikon päästä tulevan. Mutta ei, eihän siinä ole pelättävää.
    Sukkamieli: Jännä, että meitä on näin monta hautuumaiden rakastajaa :) Minustakin vähän ränsistyneet hautuumaat ovat kauneimpia. Niissä on menneiden aikojen charmia :)
    Sari: Muistan, kun ihmettelin Pere Lachaisen hautuumaalla niitä hautoja. Kurkin sinne hautoihin ovien välistä ja ihmettelin. Taisin olla siellä monta tuntia. Omaisten haudat on tietty koskettavia, mutta minä liikutun ihan tuntemattomienkin haudoista.
    Niina: Kiitos :)
    Mariia: Olipa kauniin haikea tarina, että istuit veljesi polvella. Minä olen samanlainen, muistelija, nostalgikko, eiväthän ne ihmiset meistä mihinkään lähde. Minustakin kedon kukat ovat kauneimpia.
    Mimmi: Kiitos. Minäkin luin aikoinaan kuolinilmoituksia ja hautakivia samassa tarkoituksessa...nyt vain etsin niitä tarinoita, kuvittelen kaikkea.
    Matroskin: Oho, tuollaisista en ole tiennytkään, pitää mennä heti katsomaan.
    Hilja: Eivät kaikki lue kuolinilmoituksia varmaan edes aikuisina tai vanhoina. Minä olen lukenut lapsista asti, vähän outoa joo. Minäkin tykkään käydä hautausmailla ja ulkomailla on aina pakko päästä hautuumaalle katsomaan hautoja.
    Outi: Voi kiitos...miesparka :)
    Anni: Ai sinä olet ollut hautausmaalla kesähommissa :) Minä olin vain kaupungin puistotoimella, hautausmaa olisi ollut nastempi.

    VastaaPoista
  19. Hei! Löysin tänne jostain. Olen ilahtunut aikasemman postauksen Sundsman-kuvista. Vietimme hääjuhlaamme siellä yli kummenen vuotta sitten.
    Paikka näyttää onneksi olevan samassa kuosissa edelleen.

    VastaaPoista
  20. Minä olen ollut monena kesänä hautausmaalla töissä.
    Nuo kesät muuttivat kovasti kokemustani hautausmaista monella tapaa.

    Yhteen aikaan luin tosi tarkasti kuolinilmoitukset, se oli tavallaan sellainen aamurituaali. Lapsen syntymän jälkeen en ole halunnut lukea.

    Kauniit, kauniit kuvat!!
    Ja teksti!

    VastaaPoista
  21. Tiedätkö, Kirjailijatar, niin minäkin. Ja näemmä moni muukin, meidän lisäksemme. Tuo viimeinen kuvasi on muuten aivan kuin jostakin toisaalta päin Suomea (kuin missä kuvittelen sinun rannan kuvanneen), pala lapsuudenmaisemaani. Herätti ihan aidon Suomi-ikävän. Hassua, miten tällainen pieni suuri asia voi saada sen aikaan.

    VastaaPoista
  22. Upeat kuvat ja jälleen niin kauniisti kirjoitat!

    VastaaPoista
  23. Niin kauniit kuvat ja teksti. Olen lapsesta asti lukenut myös kuolinilmoitukset, nyt olen yrittänyt tietoisesti jättää lukematta, kun tulen niistä aina niin surulliseksi ja haikeaksi. Vaikka kuoleman todellisuus kuitenkin pysyy. On sitten kun on sen aika. Hautausmaat on kauniita, kun käyn, käyn aina veljeni haudalla, siellä reunalla, pieni kivi ja huomaan, etten ole surullinen, on vain ikävä. Tulee lämmin olo.

    VastaaPoista
  24. kaunis teksti. päivät pääksytysten on muuten hassusti sanottu. mistähän sekin tulee? vähän kuin pääskytysten, kuin pääskyset liitelevät taivaalla päivät pääskytellen vain.

    VastaaPoista
  25. Kaunis teksti,kauniit kuvat.

    Kuolinilmoitukset- tässä kohtaa tuntuu jotenkin kornilta sanoa, että niiden lukeminen on yksi kesän harrastuksista mutta sanon kuitenkin.

    VastaaPoista
  26. RiikkaT: Minä luulen, ettei se muutu seuraavankaan kymmenen vuoden aikana mihinkään. Toivottavasti ei, sillä se oli viehättävä paikka.
    Celia: Minullekin se taitaa olla aamurituaali, vaikka kyllä se jää viikolla väliinkin. Olen niin kiireinen aamuisin, että hyppään vaan ulos ovesta.
    Una: Toivottavasti ei tullut ihan kamala ikävä. Kuva on Kiskosta, Salosta siis. En tiedä mikä järvi, siinä se oli kirkon vieressä.
    Omenaminttu: Kiitos :)
    Himalainen: Suru puuttuu kai jossain vaiheessa ikäväksi. Sellaiseksi lämpöiseksi haikeudeksi, sellainen olo itsellä ainakin on. Joo, kyllä minäkin saata itkeä, kun luen kuolinilmoituksia, joku saatta koskettaa niin, vaikkei ole edes tuttu ihminen.
    Outi: Minä olen miettinyt samaa:) Päivät pääskytellen olisi kiva tapa elää. Sillälailla liihotellen ja liverrellen ilmoissa vaan.
    Pikkujutut: Kiitos, voihan se olla harrastus...minä kyllä ymmärrän.

    VastaaPoista
  27. <3 Allekirjoitan otsikon, nautin kirjailustasi ja kehun toiseksi ylinnä oikeammaista kuvaa AIVAN UPEAKSI!!

    VastaaPoista
  28. Tuittu: Kiitos kovasti :) Kumma, että meitä hautausmailla viihtyviä on näinkin paljon.

    VastaaPoista
  29. Ehkä se on se kuoleman läsnäolo, mikä saa pysähtymään elämän äärellä?

    VastaaPoista
  30. Tuittu: Se voi hyvinkin olla niin. Sitä huomaa jossain konkreettisesti, että elämä on rajallista, että siitä kannattaa nauttia.

    VastaaPoista