sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Hämärässä hengittivät mustat rungot


Päivänä, jona isäni kuoli sumussa seisoivat puut, hämärässä hengittivät mustat rungot.
Anna P. murhattiin Venäjällä ja minä leivoin sämpylöitä. Ystäväni täytti 34 vuotta.
Rautatieasemalla katselin kaupunkia, josta lähdin vuosia aiemmin.
Kuuma, hauras ja harmaa.
Koko ajan oksetti. Päivänä, jona isäni kuoli.

Kun joku tekee kuolemaa, ei ovesta rynnätä rehvakkaasti.
Ei puhuta kovaan ääneen.
Ei anneta surulle valtaa, sillä pian suolavesi hukuttaa kaiken alleen.

30 kommenttia:

  1. Isänpäivä ja muutkin juhlapäivät voi olla murheellisia. Omaa isääni en ole vielä menettänyt sanan varsinaisessa merkityksessä mutta sanotaan vaikka niin, että tätä päivää olen päässyt merkityksellä viettämään vasta mieheni tultua isäksi lapsellemme.

    Vaikka isäsi poismenosta onkin jo tovi, osanottoni joka tapauksessa. Toivottavasti suru ei saa liikaa valtaa ja harmaakin väistyy..

    VastaaPoista
  2. Kuvottava olo on ollut tämän syksyn olotilani.Kiitos kun annoit sanat myös minulle.
    Hauraan herkkää tämä marraskuu.Odotan joulukuulta vielä voimaa lopulle vuodelle.Surulle ei saa antaa valtaa.Se ottaa sen kuitenkin.Loppujen lopuksi.
    Osanottoni sinulle.

    VastaaPoista
  3. Kauniisti kirjoitit. Erityisen kauniit nuo kolme viimeistä lausetta.

    VastaaPoista
  4. Tämä oli kaunis ja pysäyttävä. Se, mitä tuollaisista päivistä muistaa, nostaa niskavillat pystyyn.

    VastaaPoista
  5. Erika: Juhlapyhät voivat tosiaan saada elämän myötä ihan uusia merkityksiä. Haikeus jää mieleen vuosienkin jälkeen.
    Maria: Olen seurannutkin sinun raskasta syksyäsi...voimia toivottelen teille, teillä on varmasti kovin raskasta nyt.
    Merja: Kiitos :)
    Anniina: Se on oikeastaan jännä, mitä pysäyttävistä päivistä jää mieleen, se voi olla jotain ihan toissijaista, joku erikoinen yksityiskohta.

    VastaaPoista
  6. Kaunista ja haikeaa. Tulin tänne, kun luin kirjoituksesi minun kommenteissani. Aavistelin jotakin tästä... Osanottoni sinulle vuosienkin jälkeen.
    Minun isäni teki lumityöt portailla, tuli sisälle, istui lempinojatuoliinsa ja kuoli. Saappaat jalassa. Olin onnellinen (kaikesta huolimatta), että se kävi juuri noin.

    VastaaPoista
  7. Juuri tänäänkin on sumuista ainakin Helsingissä. Anna P:n kuolinpäivä on jäänyt mieleeni traagisena ja järkyttävänä, olen pahoillani, että menetit isäsi. Osanottoni, toivottavasti muistosi ovat kauniita.

    Tavattoman hieno kuva, jossa tiivistyy melkein kaikki.

    VastaaPoista
  8. Minun isäni lähti pian 29 vuotta sitten. Asiasta ei juuri puhuttu. Jäin 12-vuotiaana elämään pienelle paikkakunnalle mitä helvetillisintä murrosikää. jos jotain opin, niin sen, että asioista pitää tarpeen tullen puhua, vaikka kuinka koskisi.

    VastaaPoista
  9. Kiitos, Kirjailijatar tästä kauniista kirjoituksesta. Kiitos myös ihmiset noista kommenteista vaikka minua itkettääkin nyt.
    Itkettää vaikka isäni onkin vielä täällä mutta nyt jo kaipaan.

    VastaaPoista
  10. Linnea: Niinhän me monet taidamme toivoa, että saisimme lähteä, saappaat jalassa. Vaikka läheisille se voi olla tosi suuri shokki, kun asiaan ei ole ehtinyt yhtään valmistautua.
    Lumiomena: Niin täälläkin, harmaa päivä. Minustakin se oli surullinen päivä, monin tavoin. Ja sitten vielä lokakuussa kuoli Reko Lundan, ja sekin oli kamalan surullista. Vaikken häntä tai Anna P:tä tuntenut, minusta tuntui sinä lokakuuna, että kaikki hyvät ihmiset kuolevat nyt.
    Liina: Sinä olet ollut kovin nuori. On varmasti raskasta jäädä isättömäksi sen ikäisenä. Kun nuoruus on juuri edessä ja tarvitsisi tukea. Mutta niin, puhua pitäisi aina.
    Violet: Niin, minäkin kaipaan välillä äitiäni, vaikka hänkin on vielä täällä. Mutta taidan siis ymmärtää, mitä tarkoitat, kun kaipaa jo etukäteen.

    VastaaPoista
  11. Mitä sitä muistaa. Sen olotilan ainakin, kun jotain tärkeää tapahtuu. Ja tietää, että ihan kohta kaikki on ihan eri tavalla.

    Voiko osanottoja sanoa näin myöhään? Sanon silti, koska tämä tuli niin lähelle. Reko L. ja Anna P., muistan.

    VastaaPoista
  12. iso halaus kaikille isille, kerran olleille, yhä eläville, esi-isille.

    VastaaPoista
  13. Voi kun kirjoitit kauniisti, ihan mykistävän kauniisti. Kiitos niin paljon sinulle näistä sinun teksteistäsi, ajatusten jakamisesta. Luen noita viimeisiä rivejä uudestaan ja uudestaan, sellaiset hitaat hiljaiset päivät ovat osuneet marraskuulle nyt.

    Minäkin muistan tarkasti Annan ja Rekon. Istuimme silloin ystäväni kanssa junassa, olimme aivan hämmentyneitä, surullisia.

    VastaaPoista
  14. Ilse: Niin, sen ehtii kyllä tajuta, että kohta kaikki on toisin...kiitos.
    Outi: Minultakin iso halaus :)
    Himalainen: Kiitos sinulle, että jaksat käydä lukemassa ja jättämässä kauniita kommentteja. Raskaita päiviä, toivon sinulle voimia. Minustakin se oli kovin hämmentävää, yllättävää ja surullista.

    VastaaPoista
  15. Ihan hiljaa kuiskaan: Kiitos kauniista tekstistä.

    VastaaPoista
  16. Leikkasin silloin aikanaan Reko Lundanin kuolinilmoituksen talteen muistikirjani väliin. Siinä oli niin kaunis muistoruno.
    Ja viimeistä kirjaa lukiessa itkin. Viiltävän hyvä. Vaikka kirjan kirjoittaminen oli varmasti Lundanin pariskunnalle raskasta, se vaikuttaa myös terapeuttiselta ja rakkaudenosoitukselta heille toinen toisilleen.

    VastaaPoista
  17. Pirkko: Ja minä täältä, kiitos.
    Linnea: Minä en leikannut irti, mutta olen kyllä käynyt haudalla. Se kirja oli pakahduttava. En pysty kuvittelemaan, mitä se on kun tietää kuolevansa ja toinenkin tietää sen.

    VastaaPoista
  18. Minunkin isäni kuolinpäivä oli vasta, pyhäinpäivänä, ja hänen siunauspäivänsä oli juuri isänpäivä. Saimme poikamme noina samoina päivinä, samana vuonna, joten surun sävyihin sekoittuu onneksi iloisiakin värejä. Silti tämä vuodenaika ja tämän väriset ja valoiset päivät hiljentävät aina. Enkä varmaan enää koskaan pääse jäätyvän Kemijoen yli itkemättä!

    VastaaPoista
  19. Entä jos suolavesi ei tulekaan vaan jää polttamaan ja raastamaan? Eäntä jos ääntä ei tule, vaikka pitäisi jo huutaa? Joskus odottaa tulvaa, mutta maa on jo niin kuivaa, että halkeilee. Ja se tekee kipeää.

    VastaaPoista
  20. Sen suolaveden aika on sitten kuoleman jälkeen, muuten ei jaksa olla kuolevan rinnalla. Kahdeksan kuukautta on minulla aikaa ko. hetkestä ja aina kun tulee päiviä, jolloin vuosi sitten tai 2 vuotta sitten tapahtui jotain, tahtoo mennä unet ja suolavettä riittää. Se on meidän elossa olevien osa :)

    VastaaPoista
  21. Savu: Otan osaa, teillä on ollut varmasti kovin ristiriitaiset tunteet silloin, suurta iloa ja surua. Kyllä ne hiljentävät, vuosienkin jälkeen.
    Kamomilla: Tuo kuulostaa todella surulliselta, kun ei osaa surra asioita pois, vaan ne jäävät ihon alle raastamaan. En tiedä, kirjoititko itsestäsi, mutta jos, niin toivon, että löydät suolavedet.
    Seija: Niin minäkin ajattelen, että saattaessa pitää pitää itsensä kasassa. Sinulla on vasta vähän aikaa suuresta menetyksestä, otan osaa. Aika helpottaa, vaikkei vie surua pois, mutta se muuttaa muotoaan.

    VastaaPoista
  22. Onneksi ajan myötä suru muuttuu lohdulliseksi. Osaat maalata sanoillasi, se on ihanaa!

    VastaaPoista
  23. Kuulosti haikealta ja surulliselta!

    Tänään jäi monta asiaa sanomatta ja kertomatta, olin niin innoissani tapaamisestasi etten tainnut antaa sulle suunvuoroa...toivottavasti en vienyt energioitasi. Kiitos venähtäneestä lounaasta!

    VastaaPoista
  24. Leena: Niinpä, aika tekee kyllä tehtävänsä. Kiitos :)
    Annakaisa: No, et ollenkaan vienyt energioitani, päinvastoin! Oli tosi kiva tavata ja rupatella. Meidän täytyy ottaa pian uusiksi. Ei kuitenkaan ehditty vielä jutella kuin murto-osa :) Mukavaa työpäivää!

    VastaaPoista
  25. Haikean kaunista! Meilläkin sytyteltiin isänpäivän aamuna kynttilä reilu vuosi sitten edesmenneen papan – isäni – muistoksi.

    Mukavaa viikon jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
  26. Vatvon, kirjoitan ja poistan, kirjoitan ja taas poistan enkä tiedä mitä laittaisin. Muuta kuin että minä olen niitä suolavesien odottajia... Vaikka olisi hieman syytä vuodatellakin. Ehkä joskus.

    Kaunis kirjoitus.

    VastaaPoista
  27. Hyvä ihme sinä osaat niin kauniisti sanoa, kaikesta.

    VastaaPoista
  28. Nonna: Niin me muistelemme rakkaitamme :) Hyvää jatkoa sinullekin!
    Vilijonkka: Kaikille tulee suolavedet aikoinaan. Minä olen kyllä kauhea vetistelijä noin ylipäätään, itken ilosta ja surusta helposti.
    Satu: Kiitos :)

    VastaaPoista
  29. Edellinen kommenttini oli kai häipynyt jonnekin taivaan tuuliin... Kirjoitin vain, että kaunis kuva, koskettava ja pysähdyttävä teksti. Surin jo sitä, mikä minuakin joskus odottaa.

    Sinulla on sana hallussa; oikein makustelen ja fiilistelen täällä!

    -Marjo

    VastaaPoista
  30. Marjo: Niin on, sillä ei se saapunut tänne. Kiitos siis. Ei kannata surra etukäteen :)

    VastaaPoista