tiistai 30. marraskuuta 2010

Suolaa punaviiniin

Mies kuvaa, minä en ehdi valoisalla ulos.
Nuorena tanssittiin, vaikka oli fläkki hameessa, muisteli nainen junassa.
Suolaa punaviiniin ja kylmää vettä veritarhoihin.
Älkää ripotelko suolaa haavoihin, menkää metsään ja kumartakaa kuulle.
Talon kuuluu olla mäellä ja miehen mäen alla. Ja sitten voi mies kiivetä mäen päälle, jos huvittaa. Minua huvittaa nyt kävellä pakkasessa, vaikkei kohmeiset huulet käännykään hymyyn. Huvittaisi ostaa tuo vene. Huvittaisi lukea koko ilta Piia Postin kirjaa, sillä se piti jo palauttaa. Huvittaisi juoda glögiä, kävellä Aurajoen jäällä ja puhaltaa ikkunaan huurteinen maalaus.
Tiedossa parit juhlat ja matka. Ei hullumpaa.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Minä en osaa ajaa autoa taskuun


Kotona en käytä korvia. Osaan valikoida, mitkä sanat kuulen ja mitkä lipuvat ohitseni kuin valkoiset pilvet tai tylsät päivät.
Osaan tehdä näkymättömän kuplan, jonka seiniin sanat törmäävät ja kimpoavat takaisin, luulen niin. Tai sitten annan niiden vain valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. On päiviä, jolloin en pysty siihen. Sanat vain tulevat sisään, porautuvat kuplani lävitse. Sitten voi sulkea oven ja mennä menojaan.
Ne laskevat pulkkamäkeä, käyvät joulumarkkinoilla ja ostavat myyjäisistä joulusilliä, villasukkia ja himmeleitä. Kodinonni. Se kasvoi kerran posliinisen naisen päälaella ja kuoli sitten pois. Mitään kysymättä.
Taivaan poikki juoksevat koirat, autot menevät taskuun lepäämään. Minä en osaa ajaa autoa taskuun. Mäestä saan sen lähtemään, kun oikein hellästi annan kaasua. Kerran suntio ajoi autoni pois metsästä, ilman kirkon miestä olisimme jääneet sinne, järven rantaan.
Inssissä ajoin käsijarru päällä. Inssi kyllä vihjaili, mutten ottanut vihjeestä vaaria. Joskus elämässä tekisi mieli laittaa käsijarru päälle. Muttei sitä pysty annostelemaan, elämää, kuin kakkua kihlajaisissa. Jos kauhalla antaa, voi lusikalla saada.

torstai 25. marraskuuta 2010

Minä virkkaisin virtaavaan veteen

Kuva miehen.
Me uskomme, vaikka sinä kylväisit tuuleen, minä virkkaisin virtaavaan veteen, joki tulvisi pelloille, siinä on niin paljon, näissä vuosissa, ja vaikka minun lanteillani kukkivat kraaterit, tuuli puhaltaa luomilleni riippuvan taivaan, sormieni huokosiin jylhät vuoristot, minä tiedän, että olemme yksi ja sama kuin sinä päivänä, kun ajoit Kuplallasi minua vastaan ja ajoimme koko yön ja rakastimme, eikä se ole lähtenyt meistä mihinkään, se tunne joka on ollut jo ennen meitä, tuhansia vuosia, tuhansia naisia, tuhansia miehiä, eikä se luku edes riitä kertomaan, puhukaamme mieluummin miljoonista vuosista, miljoonista naisista ja miljoonista miehistä, sillä suurin niistä on rakkaus, he väittävät kirjeissään, jotka olivat jo ennen meitä, meidän jälkeemme ja meille nyt, kun vannomme valat ja sanat hukkuvat holvien alle, ulkona on marraskuun pakkanen, ja pohjimmiltamme olemme aivan eksyksissä, epävarmoja ja pelokkaita, mutta sormukset on pujotettu, tähdet syttyneet, vaikka myöhemmin tajuammekin niiden jo sammuneen, kun valo ennättää luoksemme.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Jäljelle jäävät villiintyneet ajatukset

Kuvat jälleen miehen.
Junassa varoo tökkäämästä vieruskaveria kyynärpäällä, välttää katsekontaktia ja lentää ajatuksissaan.
Miettii viinipulloa, paksuja rukkasia ja koiransileitä korvia.
On poskista kuuma ja jaloista kylmä. Ravintolavaunuun ei jaksa lähteä.
Toivoo, että lumimyrsky on  mennyt sisämaahan.
Tampereelta Turkuun ehtii lipua Keralan kanavia, haaveilla kaulurista, syödä sushia ja rei´ittää ajatuksia.
Hienot ajatusrakennelmat sortuvat kuin palikkatorni. Jäljelle jäävät villiintyneet ajatukset, viinipullo ja vesi juojaansa vailla.
Malja teille ystävät!

maanantai 22. marraskuuta 2010

Että suu olisikin jalassa

Kuva miehen.
Minä en tiedä kuin lynx lynxin, en yhdenkään kasvin latinankielistä nimeä.
Joskus soisi itselleen, että suu olisikin jalassa, kestäisi kauemmin sanojen soljua ulos.
Eikä siinä samassa.
Itämeri on maailman saastunein meri. Se panee ajattelemaan.
Söin juuri viisi mandariinia, enkä löytänyt yhtään siementä. Se panee ajattelemaan.
Paikkasin housut, jotka ovat kestäneet neljännesvuosisadan. Mihin nainen tarvitsee niin monia housuja?
Minut on luotu keittämään kahvia, kurkottamaan sanoja, astumaan metsään kuin tauluun. Tyhjäntoimittajaksi maailman turuille. Viisaat istuvat varjossa, minä auringossa.
Ahkerat palavat helpommin loppuun, joten ehkä viisautta onkin lepattaa tuulen mukana.
Toisinaan täytän koko huoneen, joskus katoan seinään, olen virhe tapetissa.
Nyt on aika vaihtaa levyä. Kohta soin toisaalla.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Pestään pyykkiä, lauletaan James Bluntia


Maalla juomme kahvia kihlajaiskupeista, kävelemme metsässä ja puhumme talvirenkaista. Siis miehet puhuu, minä katselen taivaanrantaa. Sitten syödään hernaria ja lettuja.
Päivä karkasi peltojen taakse.
Matalilla koroilla ollaan lähempänä maata. Aurinko laskee, kun ajamme siltoja pitkin kaupunkiin.
Pestään pyykkiä, lauletaan James Bluntia, katkaistaan katkukselta pää, halaillaan viltin alla.
Meillä on taskut ja pää täynnä tyhjää.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Yö piirtää kuunsirpit poskiin

Kuvat miehen.
Unessa miehen parta kasvaa. Minulle yö piirtää kuunsirpit poskiin.
Hän puhuu minut ympäri, nyt potkin pilviä tieltäni ja haparoivin sormin kävelen lumisen maiseman halki.
Valkoinen kaupunki. Pilvet kuin harmaat lampaat.
Makaamme sängyssä kolmistaan, tyttö, koira ja minä. Hän lukee Pikku Naisia, minä Herta Mülleriä. En halua tämän kirjan koskaan päättyvään.
Onnesta en osaa kirjoittaa. Ehkä se on tässä lauseessa:
Syömme eilisiä ruokia, nukahdamme toistemme kainaloon, pyyhimme viinitahrat pöydästä.


perjantai 19. marraskuuta 2010

Tänään leikin, ettei minua väsytä


Tänään leikin, ettei minua väsytä.
Se menee niin, että nousee tuolista, kun silmät painuvat kiinni. Kävelee horteessa huoneiden halki, seinästä seinään.
Juo kahvia enemmän kuin tavallisesti, niin se menee. Kahvi on palanut mustaksi kuin aavikon yö. Ei sillä, että olisin ollut aavikolla.
Muistan ne aamut, kun herätessä lohdutti vain ajatus siitä, että iltapäivällä voi taas nukkua. Nytkin lohduttivat päiväunet, se putoaminen äkkisyvään.
Olen ääriäni vailla. Laulan tuulen lailla kaukaisilla mailla.
Olisi uni, olisi peitto, olisi pehmeä tyyny. Ja koiran kylki siitä kyljestä kuroutuisi. Ja sormista yön kudelmat.
Kohta lähden kaupungille, nuket esiintyvät siellä. On Siniparta ja friikkisirkus.

torstai 18. marraskuuta 2010

Ei pimeässä metsässä pelota


Siinä tapahtuu paljon, kun ei tapahdu mitään. Ilta lepattaa sinisin siivin. Lumi jäi maahan.
Jätän hiukset auki, roskat viemättä, matot tuulettamatta.
Esirippu nousee, klovni hymyilee.
Haluan punaiset hiukset, kiinalaisia paperilyhtyjä ja miehen joka ei sano.
Sinä kesänä ajettiin Kuplalla katsomaan kirnuja, jotka hiisi oli jättänyt Askolaan. Oli yö. Ostimme kartan huoltoasemalta, emme löytäneet yhtään hiidenkirnua. Yö piilotti ne viittansa alle.
Ei pimäessä metsässä pelota, ei hautausmaalla, ei autiossa talossa.
Näkki unohti kenkänsä rannalle.
Odotan aqua altaa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Minun jumalani ei asu parvekkeella


Tänään sade lakkasi.
Siinä ikkunassa vanha nainen polttaa tupakkaa ja alakerrassa asuu jyrsijä isossa häkissä.
Lapsi syö mangoa, minä luen Parvekejumalia. Minun jumalani ei asu parvekkeella.
Auringon sisään mahtuisi miljoona maapalloa. Minun sisääni mahtuu kokonainen suklaalevy ja pullo viiniä.
Ne löytävät jatkuvasti uusia kuita, sävelkulkuja ja helmiä simpukoiden sylistä.
Kun simpukka puolustautuu, syntyy jotain niin kaunista. Mitä syntyy ilkeistä sanoista ja suurista suruista, jotka läpäisevät ihmisen kuorikerroksen?

Ihmeellinen sana: pölymyrsky. Meillä on sellainen täällä kotona.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Hämärässä hengittivät mustat rungot


Päivänä, jona isäni kuoli sumussa seisoivat puut, hämärässä hengittivät mustat rungot.
Anna P. murhattiin Venäjällä ja minä leivoin sämpylöitä. Ystäväni täytti 34 vuotta.
Rautatieasemalla katselin kaupunkia, josta lähdin vuosia aiemmin.
Kuuma, hauras ja harmaa.
Koko ajan oksetti. Päivänä, jona isäni kuoli.

Kun joku tekee kuolemaa, ei ovesta rynnätä rehvakkaasti.
Ei puhuta kovaan ääneen.
Ei anneta surulle valtaa, sillä pian suolavesi hukuttaa kaiken alleen.

Sen silmissä on Andien silhuetti

Iltapalalla tyttären luona. Se kertoo Allendesta ja Pinochetista. Sen silmissä on Andien silhuetti ja hylätyt intiaanit.
Me syödään leipiä ja jutellaan. Olen onnellinen siitä, että se on.
Analysoidaan Seitsemää veljestä ja keskustellaan Mirjami Heikkisen runoesityksestä ”Onko tavallista nähdä näkyjä jo lapsena?”
Ostan kermaa ja kananmunia. Pitäisi tehdä kakku, vaihtaa lakanat ja nyppiä kulmakarvat.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Kesken runon lasi särkyi


Oltiin Runoviikolla.
Sirkka Turkka tuli toppahousuissaan ja tupakalta tuoksuen kirjastoon. Itsetietoinen, rohkea ja lempeä, harmaanhallava suomenhevonen. Me kuuntelimme hievahtamatta.
Alvarissa sain mieheltä ruusun.
Kesken runon lasi särkyi. Baarimikko sanoi: Shit.

torstai 11. marraskuuta 2010

Keksin reseptit päästä ja jutut lonkalta


Joki on sulaa tinaa.
Keksin reseptit päästä ja jutut lonkalta.
Eilen olin karkkisateessa.
Olen tehnyt poikkeavia asioita: askarrellut decoupage-töitä (miten se kirjoitetaan?), mennyt ajoissa nukkumaan.

Hiram Bingham löysi Machu Picchun ja minä haluaisin nähdä auringonalaskun Titicaca-järven yllä. Menisin kelluvalle kaislasaarelle ja katsoisin avaruuteen.
Mutta Bangladeshissa hukkuu arviolta 20 000 lasta vuosittain. Sitä ei voi käsittää.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Muistaa puut pieninä


Naapuri laulaa ugrilaisia kansanlauluja. Konserttia voi kuunnella vessassa ilmaiseksi.
Alakerran pappa on asunut täällä aina. Monta kymmentä vuotta. Muistaa puut pieninä.
Oravan kynsistä jää talon seinään pienet jäljet.

Lapsi piirtää Brutonin kaikkivaltiaan.
Ja mies toteaa, että taitaa Pluton asukkaita harmittaa, kun ei Pluto enää ole planeetta. Vanhan talon tapetin välissä oli uutinen siitä, että Pluto oli löydetty 1930.

Annoin lapselle ex tempore -elämänohjeen: Ole reipas, rohkea ja rehellinen. Ei se ihan vikaan mennyt.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Ylhäällä reikiä sinisessä samettitaivaassa

Ensimmäiset kuvat lapsen ottamia. Sen pienimmäisen.

Mukava viikonloppu, kyläilyä puolin ja toisin jokea.
Sain tädin vanhan yöpuvun,teimme ikkunaostoksia, saatoimme rakkaan asemalle, veimme haudoille kynttilöitä, näimme talven ensimmäiset lumihiutaleet, kuuntelimme Sadetta, söimme lettuja ja lohipiirakkaa, kiipesimme mäelle, rakensimme karavaaneja aavikolle ja viljelimme papuja. Tamagotchikin sai vauvan.
Meitä oli kolme sukupolvea lomittain tavat jutut sanat. Oli äkkiväärää, katkeran suloista, haikeaa ja ihanaa.

Lumi suli heti, mutta alhaalla on mustaa jäätä, ylhäällä reikiä sinisessä samettitaivaassa.
Me sanomme: ”Tiedä häntä.” Ja koiran häntä tietää, sillä on kymmeniä tapoja heilua.
Ja eräs ystävä sai mieheltä lahjaksi kristallipallon, mitäköhän sieltä näkyy?
Puin sen yöpuvun tänään jo kuuden jälkeen. Ja tehän tiedätte mitä se meinaa.

Mies sen kertoi juuri ennen kuin nukahdin: Lepakot lentävät luolasta aina vasemmalle päin.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Pelästyn peilikuvaani


Aina, kun lähden huoneesta, katson että se on siisti. Näin sanoi nainen junassa ja olin hiukan kateellinen.
Ahkeruus on kaiken kurjuuden perimmäinen syy, sanoi toinen nainen. Nyökyttelin.
Juna on elämän näyttämö.
Siellä on myös viiksekäs nainan, joka laittoi viikset partastudiossa.
Pelto kaareutuu kuin naisen niska.

En ole koskaan maistanut lipeäkalaa, etanoita tai karhua.
Pelästyn peilikuvaani.
Kaipaan tulen räiskettä, kylmää vettä ja sielujen avaruutta.
Huomenna saan viikonloppuvieraan.

Kivaa viikonloppua teillekin!

torstai 4. marraskuuta 2010

Lakaisin ajatukset nurkkaan ja heitin häränpyllyä


Nyt soi korvissa Anskun vinkkaama Bonobo.
Tulin juuri Pecha Kucha -illasta Alvarista. Olen nähnyt lumesta veistettyjen tuolien rivin, torkkuvan elokuvaohjaajan, nuket pirtin pöydän ääressä ja naisen veden alla.  Näistä yhden oikeasti baarissa, arvatkaa minkä?
Kun kramppi päästä hellittää, se siirtyy pohkeeseen.
Menin tänään kolmannen kerran lounaalle ilman rahaa. Kätevää, voi vain syötyään levittää kädet ja sanoa, että: ”Oho, lompakko unohtui”.
Koira nuolee jogurttikipon ja käden, joka kippoa pitelee.
Riisuin naamiot, lakaisin ajatukset nurkkaan ja heitin häränpyllyä.
Päivien välissä on yö ja öiden päivä.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Silloilla tuulee


Taivas on kanervaa ja mustikkaa, joki kuin vihainen eläin.
Silloilla tuulee, tapaan vanhan tutun ja pysähdymme pitkäksi aikaa juttelemaan. Huomaamme asuvamme lähes vastakkain, nyt voimme vilkutella.
Syön sushia enemmän kuin miehet, juttelen hip hop -artistin kanssa ja ostan Globe Hopen mekon Televisiosta.
Melkein käyn museossa, mutta onneksi ovat juuri pystyttämässä uutta näyttelyä, joten saan vain siemailla lattea Aula Caféssa.
Korvissa soi Dog Days are Over.
Puen yöpuvun jo seitsemältä. Mies arvaa heti että vain siksi, etten halua lähteä koiran kanssa lenkille. Liian fiksu mieheksi.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Ajan nivelet ovat löystyneet


Sorsat laskeutuvat jokeen. Sillan perustuksia lyödään saviseen pohjaan, vuoden päästä kuljemme toiselle puolelle. Joen syvyydessä sukeltajat etsivät hukkuneita käsikopelolla. Sekin tuli yllätyksenä, että vuonoon juuttunut sillivalas oli yli 130 vuotta vanha. Oliko se paikalla, kun U-20 upotti Lusitanian?
Ajan nivelet ovat löystyneet. Nurkan takana odottaa pimeys, kun kävelen töistä kotiin.
Päässä pyörii Audiardin Profeetta.
Juoksemme koiran kanssa pimeillä kallioilla, muurit ja kalterit eivät meitä pysäytä. Lapsi menee piiloon, mutta koira löytää sen aina. Piiloja ei ole, ei kallioiden koloissa, ei pilvisen taivaan alla.
Syön jäätelöä suihkussa, lapsi piirtää joulupukkeja ja kummitukset kiertävät pelilaudan päästäkseen kaappikelloon nukkumaan.