tiistai 8. helmikuuta 2011

Kaulat täynnä avaimia


Hiljaisuus aamulla on hiiren hengitystä harmaan huovan alla. Ikkunan takana puut valkoisissaan, häihin lähdössä.
Jokaisella askeleella lumi narskuu lapsuuteen kääntynein kasvoin. Lumen keskellä oli lähiö. Kymmeniä taloja metsän laidassa ja jokaisesta niissä pieniä tyttöjä ja poikia. Punaisia poskia, kokkareisia lapasia ja kaulat täynnä avaimia.
Joillain ihmisillä kasvot on kuin rautalangasta väännetty. Kuka niiden kasvot veisti? Helvetin kakara, pitääkö kaikki vääntää sulle rautalangasta?
Soisin kaikille päivän, johon kuuluisi naurua täkin alla ja taivaalta sateileva lumi.
Minä sain kahvihetken Lauran kanssa ja lapsen tekemät leivät.

30 kommenttia:

  1. Olipas kiva nähdä pitkästä aikaa!

    Sulla on kyllä niin kiva lapsi - aina kun nähdään, on sulla leivät kotona odottamassa! Mun pitää selvästikin ottaa sulta lisää kasvatusvinkkejä vastaan.

    Ja tuota keskimmäistä kuvaa tekisi kovasti mieleni rapsuttaa.

    VastaaPoista
  2. Niin olikin, ihan mahtavaa. Oliko viimeksikin vai? Lapsi tykkää yllättää minut herkkuleivillä ja salaateilla, se on suloista. Ensi kerralla pidetäänkin sitten koiratreffit, että tapaat tuon otuksen :)

    VastaaPoista
  3. Joo, tilaan heti koiratreffit!

    VastaaPoista
  4. Mulla ei koskaan ollut avainta kaulassa lapsena. Olisi varmaan pitänyt olla. Parikin kertaa muistan istuneeni rappusilla vääntämässä itkua, kun avain oli unohtunut ja oli pissahätä. Joskus pääsin kellarin ovesta, jos se oli unohtunut auki. Sitten tuli vara-avain johonkin kivenkoloon, sen jälkeen ei ollut enää hätäpäivää.

    Kuulostaapas tosiaan kivalta lapsesi :)

    VastaaPoista
  5. Laura: Tilaus otettu vastaan :)
    Lumikko: Minulla oli avain kanttinauhassa kaulassa, ei ollut mikään hieno nauha, mutta avain pysyi tallessa. En halunnut edes ekalla luokalla mihinkään iltapäivähoitoon, vaan tulin yksin kotiin. Lapsi on kyllä suloinen, tykkää tehdä ruokaa.

    VastaaPoista
  6. Lapsuuden talven ääni on minullakin lumen narskunta. Isälläni oli lapikkaat ja niiden nahkapohjat narskuivat niin ihanasti. Vieläkin kuulen sen narskunnan. Ja voi kuinka muistan nuo omat ja kavereiden punaiset posket, kokkareiset lapaset ja kaula-avaimet. Sinulla on upea taito muistuttaa hienoista pienistä, mutta suurista, hetkistä!

    VastaaPoista
  7. Tässä oli samaan aikaan nostalgiaa sekä lohduttomuutta. Aloin laulaa Maaritin Avainkaulalasta mielessäni.

    VastaaPoista
  8. Omenaminttu: Minusta lumi narskui aina, kun olin lapsi, mutta harvoin nykyään. Mutta tänään narskui. Lapaset oli aina kokkareiset...ei silloin minulla ainakaan ollut mitään rukkasia, tumput vaan. Kiitos :)
    Merja: Minä olen parantumaton nostalgikko, mutta lohduton en kylläkään ikinä. Avainkaulalapsenakin olin kovin iloinen, oli vapaus olla ja mennä, se oli kivaa.

    VastaaPoista
  9. Mä halusin lapsena avaimen kaulaan, kun muillakin oli. Olin kateellinen niille kavereille, joiden äidit oli töissä. Mäkin olisin halunnut olla vapaa valvovista silmistä.

    Kuvat on taas niin ihanaa pitsiä, mun pitää tyytyä ihailemaan lunta vain näin virtuaalisesti. ;)

    VastaaPoista
  10. Niin.. ajattelin lohduttomaksi sitä lasta joka kuulee olevansa helvetin kakara..

    VastaaPoista
  11. Ja mulla oli muuten myös kanttinauhassa avain. Tosin mun äitini oli aina kotona kun tulin koulusta.

    VastaaPoista
  12. itkupilli: Voi sinua, harmi ettet saanut avainta :) Me taisimme joskus kadehtia niitä, joilla oli äiti kotona. Täällä oli tänään harvinaisen kaunista, lumi tuli yöllä ja pysyi puissa.
    Merja: No niinpä tietysti, ymmärsin väärin, vaikka itse tuon kirjoitin :)

    VastaaPoista
  13. Merja: Ai sinullakin? Kivaa. Meidän tyttö ei halunnut nyt avainta kaulaan, vaan se on laukussa, jos on. Aika usein on unohtunut :)

    VastaaPoista
  14. Minullakin oli avain kaulassa vaikka en ihan sitä tiettyä avainakaulalapsi-luokkaa olekaan. Minun avaimeni roikkui oranssissa kengännauhassa..:)
    Ja ylin kuva on upea!!

    VastaaPoista
  15. No vielä pitää tähän kommentoida :) Minä laitoin oman tytön repun sisälle renkaaseen avaimen kiinni, on sitten aina mukana koulussa kun repunkin pitää olla..

    VastaaPoista
  16. MInulla oli kanssa avaimet kengännauhassa, sitten jossain vaiheessa sain sellaisen jousentapaisen kaulaan laitettavan muovi/kumihäkkyrän.

    VastaaPoista
  17. Olin ekaluokkalaisena koulun jälkeen hoidossa ja voi sitä ylpeyden määrää, kun se päivä koitti, että avaimen sai kaulaan ja sai yksin mennä kotiin ensimmäistä kertaa. Kiitän kyllä vanhempiani siitä, että sain valita menenkö hoitoon vai kotiin. Kotiin menin hetin kun vain sain tilaisuuden. Siellä oli parasta olla.

    VastaaPoista
  18. Meidänkin koululaiset haluavat omat avaimet, kun muillakin on... Eivät toistaiseksi kyllä tarvitse niitä, eivätkä varmaan tajua, kuinka kivaa se on, että eivät tarvitse niitä...

    Kauniita kuvia, nuo puhtaat lumikuvat pysäyttävät! Mukavaa päivää sinulle!

    VastaaPoista
  19. Niina: Meitä on paljon. Kyllä tuo vaan oli kätevää, kun avain roikkui kaulussa, ei hävinnyt mihinkään. Kiitos :)
    Merja: Ihan hyvä idea :) Meidän tyttö on niin hajamielinen professori, että unohtelee milloin mitäkin.
    Jonna: Taidankin tietää, mitä tarkoitat tuolla kumihäkkyrällä. Sellaisia ei oltu vielä keksitty, kun minä kuljin avain kaulassa.
    Solen: Se muuten oli sellainen vapauden tunne. Minäkin sain valita heti ekalla, menenkö hoitoon vai en, enkä halunnut mennä. Minäkin viihdyin kotona, yksin tai kavereiden kanssa, joita oli aina piha täynnä, jos vaan halusi mennä mukaan leikkimään.

    VastaaPoista
  20. Meidän leikkipiireissämme kenelläkään ei ollut avainta kaulassa. Kai se oli toppahaalarin taskussa.
    Käyttääkö kukaan nykyään toppahaalaria enääpäiväkodista päästyään? Minä rakastin haalaria! Siinä oli ihana kaivautua lumihankeen, kun lumi ei päässyt ikävästi pujahtamaan mistään välistä vaatteiden alle. Pitäisiköhän hankkia haalari?:)
    Minullakin oli tapana tehdä vanhemmille valmiiksi voileipiä, kun he tulivat töistä. Siinä sai tuntea itsensä tärkeäksi ja taitavaksi. Ja voit uskoa, että tyttärellesi jää
    ihana muisto siitä, miten ilahtuneena sinä istut pöydän ääreen ja kehut hänen herkkuleipiään!

    VastaaPoista
  21. Olipa kaunista. minua kosketti nauru täkin alla -sekin!

    VastaaPoista
  22. Eilen oli mahtava päivä, tänään vähän tuollainen "helvetin kakara hiljaa"-tyyppinen. Omaani en syytä, en ole häntä tänään vielä tavannut.

    VastaaPoista
  23. Kamomilla: Eipä taida paljon käyttää, ei ainakaan koulussa. Mutta pihaleikeisä kylläkin, vaikkei meidän tytöllä enää haalaria olekaan. Nehän olivat jossain vaiheessa muotia aikuisillakin, siis muuallakin kuin mäessä. Sinä olet ollut sitten yhtä huomaavainen kuin tämä meidäkin tyttö.
    Eilen tänään huomenna: Kiitos :)
    Liivia: Minullakin mielialat vaihtelee laidasta laitaan. Välillä toivoisi, että olisi vähän tasapainosempi tyyppi myös sisältä päin, sillä ulospäin en kylläkään usein purkaudu. Minäkään en ole vielä tavannut omaani :)

    VastaaPoista
  24. Meillä kuopus on innostunut leikkimään piilosta ja tuon tuosta joku löytyy täkin alta, naureskelemasta. Tekee hyvää! Monet avaimet on lapsilta kadonnut meillä, onneksi naapurissa on yleisavain. Yhteisöllisyys on lasten kans korvaamatonta (onneksi tuli talonremontti ja uudet ovet)!

    VastaaPoista
  25. Mä niin rakastan tuota valoa vikassa kuvassasi. Ihana!!

    VastaaPoista
  26. Naista kuvista tulee mieleen se Suomen siniset hetket, niita on ikava, vaikka talvesta olen saanut ihan tarpeekseni.

    VastaaPoista
  27. Hippityttö: Niin minäkin :)
    Dahlia: Se on muuten totta, että mukava ja yhteisöllinen naapurusto auttaa kummasti. Meillä ei vaan ole vielä edes tuota vara-avainta...
    Hanna: Kiitos, se on se aurinko :)
    Jaki: Niin, siellä taitaa tulla pimeä sillä tavalla humahtaen, yhtäkkiä.

    VastaaPoista
  28. Kuviesi oksien struktuurit ovat kauniit, niitä ihailen ja koirakuumetta sairastaen katson keskimmäistä kuvaa ;)
    Ah, lämmin leipä hmmm...

    VastaaPoista
  29. Maaritti: Kiitos, luonto on itsessään niin kaunis, että sen taltioiminen on jotenkin helppoa. Otat vain kuvan :)

    VastaaPoista