maanantai 7. tammikuuta 2013

Sattuman oikusta, kohtalon johdattamana

En ole ihan varma, miten päädyin tähän pöytään syömään croissantia.
Miten jonnekin päädytään? Sattuman oikusta, kohtalon johdattamana vai sattumanvaraisten valintojen seurauksena?
Mutta yhtä kaikki croissant murtuu rapisten ja päässä soivat vielä Kristina från Duvemålan laulut.
Miten koti jätetään ja elämä rakennetaan toisaalle?
Kun kuu nousee taivaalle, susi ulvoo viereisessä huoneessa. Se kutsuu unta, laumaansa, joka johdattaa sen vuorten taakse. Eivätkä ne koskaan palaa takaisin. Se on kohtalo.

41 kommenttia:

  1. Ei kotia oikein voi jättää, se säilyy ikuisesti mielessä ja sydämmessä. Ja se alituinen ikävä.

    Tarvitaan paljon rakkautta ja turvallinen olotila, niin pikkuhiljaa alkaa uusi koti muodostumaan toisaalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se varmasti säilyykin. Mietin sitä, kun katselin tuota Kristina från Duvemålaa. Että miten erilaista oli yli sata vuotta sitten lähteä siirtolaiseksi. Silloin ei voinut pitää samalla tavalla yhteyttä kotiin jääneisiin omaisiin kuin nyt. Tai entä sitten kaikki pakolaiset, kun kotiin ei voi palata, se on varmasti surullista.

      Poista
  2. Koti kulkee mukana meissä, ei sitä minnekään jätetä. Ovi vaan sulkeutuu ja uusi mahdollisuus avautuu. Vai olenko ollut onnekas ovia sulkiessa ja uusia avatessa? Rupesin nyt oikein miettimään tätä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin varmaan. Mutta on jännää, miten pienestä asiat ovat monesti kiinni. Että minkä oven nyt sattuu avaamaan monista tarjokkaista. No, joskus on ehkä vain yksi ovi tarjolla.

      Poista
  3. Ajattelen että koti on siellä missä rakkaimpani ovat.

    VastaaPoista
  4. Mikä mahtava mukalakivikuva!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos. Aurinko paistoi niin sopivasti.

      Poista
  5. Luulen (vähän ainakin), että sattuman oikku, kohtalo(n johdatus) ja sattumanvaraiset valinnat kiertyvät yhteen: joku niistä saa aina toisenkin liikkeelle.

    Kotona on parasta, oli koti sitten missä vain.

    Ja tuota mukulakivikatukuvaa ihailen minäkin. Se on hieno!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se voi olla juuri noin. Ja riippuu tietysti ihmisen elämänkatsomuksesta, uskooko enemmän sattumaan, kohtaloon vai johdatukseen.

      Minä olen kotiutuvaa sorttia. Ulkomaillakin puhun aina, että mennäänkö jo huilaamaan kotiin, kun tarkoitan, että mennäänkö jo hotellille. Mutta siellä missä ovat rakkaat, on koti.

      Poista
  6. Nyt on kyllä sellainen mukulakivikuva, että tämä täällä on ihan huuli pyöreänä. Ja ajatukset niin samankaltaisina ovat vaeltaneet, kiitos kun kiteytät ne niin kauniisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valokuvaamisessa taitaa olla paljolti kyse siitä, että sattuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, silloin kun valo on sopivassa kulmassa kohteeseen nähden :)

      Poista
  7. Tuo yksi kuva muistuttaa taas miksi mukulakivikatujakin on hyvä olla olemassa. Aivan ihana!

    Tuota jonnekin päätymistä olen pohtinut paljonkin, niin kauas olen lähtöpisteestä tullut. Parasta on se ettei olisi koskaan voinut arvatakaan minne päätyy. Se rohkaisee kuvittelemaan mitä kaikkea mahtaa olla vielä edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tykkään mukulakivikaduista, kun ne on niin kauniita Harmittavan vähän niitä enää on jäljellä, eikä ihme, onhan ne vähän epäkäytännöllisiä ja suuritöisiä korjata.

      Tuo on hyvä pointti, minkä sanoit. Että mennyt matka rohkaisee kuvittelemaan tulevia juttuja. Oikeastaan aika kiva, ettei tiedä, mikä nurkan takana odottaa. Toki siellä voi olla jotain ikävääkin, mutta sitä en ainakaan tahtoisi tietää etukäteen.

      Poista
  8. Sain käsiini Kristina från Duvemåla -cd-levyn viitisentoista vuotta sitten, yläasteikäisenä. Musiikki teki minuun vaikutuksen. Halusin tietää, mistä tarinassa on kysymys, joten luin Mobergin kirjat. Myös kirjat tekivät vaikutuksen, tarina kosketti. Vuosien varrella olen lukenut kirjat yhä uudestaan, välillä suomeksi, välillä ruotsiksi, miettinyt niiden tarinaa, kuunnellut upeaa musiikkia ja toivonut, että kerran elämässäni pääsisin näkemään Kristinan näyttämöllä. Viime keväänä unelmani viimein toteutui.

    Tarina on saanut uusia merkityksiä, kun olen kasvanut ja elänyt elämääni. Silloin en tiennyt, mitä koti-ikävä on, nyt se on minulle tuttu. Viime vuosina olen tutustunut nykyajan maahanmuuttajiin ja pohtinut tarinaa sitä kautta. Vaikka tarina on vanha, se on edelleen ajankohtainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun täytyy tunnustaa, etten ollut ennen teatteria kuunnellut ollenkaan noita lauluja. Koko musikaali oli minulle ihan vieras. Tai eihän se nyt enää vieras ollut, kun olin siitä jo paljon lukenut, mutta oli vieras siihen asti, kun se tuli Helsinkiin. Minustakin tuossa musikaalissa on upea, koskettava ja suuri tarina. Sellaisia suuria teemoja, joita monet miettivät ja jotka koskettavat monen ihmisen elämään. Ja musiikki on todella kaunista.

      Poista
  9. Minun koti on siellä missä on turvallinen olo ja rakkaita ihmisiä lähellä. Ja tuskin mistään vanhasta kodista tulee enää vain pelkkä asunto. Itse ainakin kaipaan...kaikkialle missä olen asunut. Vaikka hyvä on täälläkin ja uskon, että kun taas kotiutuu niin paremmalta tuntuu. Niin ja rapsakat kroisantit ovat kyllä ihania ilon tuojia pimeisiin aamuihin :)
    Kirjoitit niin, että laittaa ihan kyyneleet nousemaan silmiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, minunkin kotini on siellä missä rakkaat ihmiset. Minä kaipaan joitakin paikkoja, mutten läheskään kaikkia. Mutta kyllä vanhoihin koteihin liittyy silti jotain nostalgiaa, on jännää vaikka käydä pihassa kääntymässä ja katsella ikkunoihin, että tuolla olen joskus asunut. Tulvahtaa mieleen koko se aikakausi, tapahtumat ja ihmiset. Se on tietysti haikeaa tällaiselle nostalgiaan taipuvaiselle tyypille. Koti-ikävä on varmasti riipaiseva tunne...minä en ole sitä koskaan joutunut potemaan, onneksi.

      Poista
  10. vitsit pikkusisko piirtää hyvin! en varmaan ikinä kyllästy ihmettelemään ja ihailemaan! teillä näyttää olleen kivaa! mä en oikein tiedä, että onko kaikki sattumaa vai kohtaloa. aika pieni todennäköisyys silläkin on, että mä olen täällä. jos olisi vaikka sillon joskus vitosluokalla tullut sen ranskanryhmä, niin ehkä mä olisin nyt kanadassa/ranskassa/tai sitten ihan suomessa. kuka tietää! niin, no, hmm, että miten se elämä rakennetaan toisaalle. kai siihenkin ensin tarvii kodin ja rakkaan ihmisen/ihmisiä (koiratkin kelpaa :D). ne on aikas hyvät perusteet elämälle kai.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se osaa, tosi hyvin :) Meillä oli tosi mukava reissunen. Minusta elämän suuret asiat on tulleet jotenkin kovin sattumanvaraisesti. Joku päähän pälkähdys, päätös kävellä tiettyä reittiä, nopea valinta...ehkä elämä on iso mahdollinen rihmasto, josta sitä sitten valitsee tietyt rihmat ja sulkee toiset pois. No, onneksi et valinnut ranskaa, koska sitten et olisi siellä rakkaasi kanssa :)

      Poista
  11. Monta ovea taakse jättäneenä ja yhden uuden edessä seisovana olen juuri nyt noiden kysymysten äärellä?
    Tilanne on samalla sekä ihana että aivan kamala.
    Nuorena oli rohkeutta lähteä. Vastuu oli pääasiallisesti vain itsestään.
    Nyt pienikin askel voi olla iso.
    Ihan kuin olisit minulle kirjoittanut.
    Ystävätär, jonka äiti kuoli Venäjällä syksyn aikana, sanoikin olevansa orpo ja koki olevansa koditon ja juureton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on sitten juuri nyt jännittävä vaihe. Uuden oven avaaminen on aina kyllä hiukkasen pelottavaa, mutta kyllä se minun mielestäni kannattaa. Jos ovia ei sulje perässä, voi aina palata takaisin, eikös? Minusta nuoret ovat uskomattoman rohkeita, niin sen varmasti kuuluukin olla, koska nuorena tehdään yleensä monia isoja päätöksiä. Mutta onneksi näin vanhanakin voi tehdä isoja päätöksiä ja olla rohkea.

      Poista
  12. Minä ajattelen, että meitä johdatetaan isoissa ja pienissä asioissa. Mutta myös niin, että päivät sisältävät valintoja. Hetkeen tarttumisia. Normaalista poikkeamista. Aina voi valita, että jääkö paikalleen vai pyrkiikö eteenpäin. Tovoisin, että itse aina uskaltaisin pyrkiä. Eniten kai tässä maailmassa pelkään paikalleen jähmettymistä. Sitä, että ei enää halua mitään uutta, ei tutustua kehenkään toiseen eikä jaksa enää innostua mistään.

    Eli, kun lähden ja näen kahvilan ja croissantit, minä istahtaisin myös ja tutkisin mielenkiinnolla ohikulkevia. Jatkaakseni sitten taas matkaa.

    Mutta koti on eri asia. Sinne palataan reissuilta. Pistetään vaatteet kuivumaan ja levätään ennen uusia seikkailuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten ihan totta, minäkin pelkään paikalleen jämähtämistä, sitä että menettäisin uteliaisuuden elämää kohtaan. Minullekin olisi surullista, jos en enää jaksaisi tutustua ihmisiin, kokeilla uusia asioita ja matkustaa uusiin paikkoihin. Että kyllästyisin ja jäisin paikoilleni. Toivottavasti niin ei koskaan käy.

      Kahvilassa istuskelu on ihanaa ajanvietettä, harrastan sitä ihan liian harvoin, vaikka täältä blogista saa ehkä sen käsityksen, että istun yhtenään kahviloissa.

      Poista
  13. Minäkin ajattelen jotenkin niin, että koti kulkee mukana, se on rakkaat läheiset ihmiset.
    Kestää varmaankin kyllä toisaalta kovin kauan ennen kuin vaikkapa pakolaisena tuntee olonsa kotoisaksi uudessa maassa. Voi ehkä olla se oma turvallinen paikka, asunto, koti, jossa perhe asuu ja on yhdessä, mutta ehkä muuten olo ei ole kovin kotoisa. Ehkä olo on kotoisa sitten vasta, kun saa ystäviä, tuttuja, turvaihmisiä. Ettei ole yksin. Onkohan se koti? Tämä saikin hurjan ajatusmyllerryksen pään sisälle :)

    Upeat piirustukset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan kotiloita siis, koti aina mukana :) Mutta se on kyllä ihan totta, että jos pitäisi lähteä pakolaiseksi, kestäisi varmasti kauan ennen kuin uusi maa alkaisi tuntua kodilta, vaikka perhe olisikin mukana. Siitähän tuo musikaalikin kertoi.

      Minä olen nyt matkalla kotiin, hyvä niin :)

      Poista
  14. Hei :-)
    kauniit kuvat, etenkin tuo mukulakivi "mukuloineen" kuin päitä valossa.
    En tiedä miksi tuli haikeaolo kirjoituksestasi, tai siitä missä koti on, jätetään tai rakennetaan?!
    Monta kotia "omistaneena" on tunne että ne ovat olleet rikkaus ja siellä missä asut, teet itse sen pesän ja se on koti.
    Kodilta tuntuu myös metsä tai yleensä luonnossa olo, jonkun kuusen juurella tuntee olevansa turvassa ja löytää rauhan.
    Niin missä tunnet rauhaa, turvallisuutta ja onnea, siellä se on kai -omakoti :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti. Minulla taisi olla haikea olo, kun kirjoitin tuota, ehkä se heijastui siihen. Minulla ei ole ollut kovin montaa kotia,mutta kaikkiin liittyy muistoja, joita toisinaan haikeana miettii. Olisi surullista, jos kotona ei voisi tuntea rauhaa ja turvaa. Joillain on niinkin...

      Poista
  15. Kohtalon kuljetusta olen monta kertaa ajatellut, etenkin sitä että minä en ole sen antanut johdattaa, vaan palannut aina takaisin lähtöpisteeseen...ehkä joskus katunut, etten ole sen antanut viedä vaan usein tehnyt asioita elämässä "niinkuinkuuluu" , ei marttyyrinä tai ympäristön painostuksesta, vaan vain siksi että sillä hetkellä olen tuntenut sen oikeammaksi kuin vain kohtalon johdatuksen. Odotan että joskus vielä saan kohtalon antaa viedä ja johdattaa, mutta sen aika ei vain ole vielä. Ehkä se odottaa jossain nurkantakana..uskon niin :) Laitoit mut taas haikeeksi,niin kuin usein sun jutut.

    En oo uskoa silmiäni E:n piirustuksista ja päiväkirjan tekstin määrästä, aivan uupeeta, hän on kyllä tosi lahjakas!

    Mahtavaa alkanutta vuotta!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin toivon, että saisit antaa kohtalon viedä ja johdattaa jonnekin, uuteen ja yllätyksellisyyteen. Kai meistä monet tekevät valintoja välillä juuri tuolla tavoin, järkiperustein. Kamalaa muuten, että teen sut haikeaksi!

      Ja välitän kiitoshehkutukset tytölle :) Samoin sinulle mahtavaa vuoden alkua ja toivottavasti edes rippanen kohtaloa.

      Poista
  16. Pienistä asioista ovat tapahtumat monesti kiinni. Koti on kiehtova asia (tai siis pohdinta siitä mikä koti on). Koti on ainakin tunnetta.

    Ihana minustakin tuo mukulakivi kuva. Mukulakivikadut ovat niin sympaattisia ja niitä kulkiessa menneisyys tuntuu niin selvästi aistittavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, kovin kovin pienistä. Hämmentävän pienistä. Koti on tunnetta. Se on hyvin tiivistetty :)

      Onneksi Turussakin on mukulakivikatuja, ei tarvitse mennä Helsinkiin asti aistimaan vanhaa tunnelmaa.

      Poista
  17. En tieda tuleeko toiseen kertaa, mutta kuitenkin... Koti jatetaan (vapaaehtoisesti se on paljon helpompaa, siita vaan minulla kokemusta) niin, etta sen tavarat pakataan satoihin laatikoihin, laitetaan rekkaan ja viedaan uuteen kotiin. Niin meilla moneen kertaan, tana kesana (luultavasti) taas uudestaan. Perhe on kaikkein tarkein, tavaraa ei tarvitse olla paljon, kunhan on kaikki ihmiset koossa. Terveiset ja myohastyneet antoisan uuden vuoden toivotukset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vapaaehtoisesti kodin jättäminen on varmasti ihan eri asia kuin pakon edessä. Mutta haikeutta liittyy varmaan kumpaankin. Mutta kun lähtee vapaaehtoisesti, voi olla kovin onnellinenkin lähtijä. Uusi on kuitenkin usein myös ihanaa. Hyvää uutta vuotta sinnekin!

      Poista
  18. Oi hienoja piirroksia! Taitava!

    Olis jännä nähdä jotenkin etäältä oma sattumien, kohtalon, valintojen, reittien kartta, niin että näkisi, mikä on mistäkin johtunut ja mikä liittyy mihinkin tapahtuneeseen. Sellainen eletyn menneen kartta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen miettinyt tuollaista karttaa, se olisi aika jännä juttu. En vain tiedä, kuka sellaisen osaisi piirtää, en minä ainakaan.

      Poista
  19. Vilhem Mobergin Maastamuuttajien kohtaus, jossa nuoret lähtevät Amerikkaan ja lupaavat tulla takaisin kun kultaa on löydetty ja vanhat jäävät portaille seisomaan ja huiskuttamaan ja tietävät, etteivät he enää koskaan näe lapsiaan, on minusta aina yhtä järisyttävä enkä vielä koskaan ole päässyt siitä itkemättä yli.
    Sattuma, Kohtalo, Valinta, kolme sisarta. Olen samanlainen kuin sinä, nopea kotiutuja ja kaikkialla aina viihtynyt. Kun olen alkanut kaivata jotakin olen kyllä aina epäröimättä kulkenut sitä kohti. Ihmiset ovat koti, sen kyllä tajusi joulun aikaan niin selvästi. Ihan sama missä olemme, kunhan olemme yhdessä.
    Koskaan en ole minäkään katunut lähtemistä. Ihania, ihania kuvia taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä itkin monta kertaa tuota musikaalia katsoessani. Jotenkin vielä tarina yhdistettynä musiikkiin on erityisen voimallinen kokemus minulle. Voin itkeä ihan "pelkän" musiikin vuoksi, koska se läpäisee jotenkin kaikki suojamuurit helpommin kuin sanat. Mittaan joskus leikilläni musiikin vaikuttavuutta sillä, nostaako se ihokarvat pystyyn ja tuleeko väristyksiä.

      Minua välillä huvittaa, kun olen muutaman päivän jossain reissussa ja puhun jo hotellista kuin kodista. Mutta ihmisethän ne kodin lopulta tekevät. Minusta on mahtavaa, että sinä olet niin rohkea, lähtijäkin.

      Ihanaa vuoden alkua sinne kauas!

      Poista
  20. Muistikirja täynnä taitavuutta! Tyttäresikö noin paljon kirjoittelee? Minun tyttöni raapustelee harakanvarpailla aina muutaman innostuneen tai lattean sana, ja siinä se. Mutta hyvä kun merkkaa edes sen.

    Minusta tuntuu usein, että olen vähän kuin etena, kannan kotia mukana minne menenkin, en konkreettisesti (minulla on aina vähän matkatavaroita), mutta sydämmessäni. Koti on siellä, mihin (minä uskonnoton) asetan ikonini, kynäni, paperini...Mitä vähemmän , sitä parempi. usein herkuttelen ajatuksella, että myyn kaiken mitä omistan, jätän vain laukullisen ja aloitan tyhjästä, enkä haalikkaan ympärilleni paljoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on minun muistikirja ja harakanvarpaat ovat minun raapustuksiani, mutta tyttö lainaa sitä piirustuksia varten. Ja kyllä hän kirjoittaakin, mutta kuuulemma mieluiten koneella, käsin on kuulemma tylsä kirjoittaa. Hän kirjoittaa valtavan pitkiä tarinoita, jotka ovat minun mielestäni valtavan hienoja, mutta olen ehkä jäävi.

      Minäkin olen etana, vähän sellainen vikkeläliikkeinen laji. En nimittäin osaa edes kävellä hitaasti, saatikka sitten toimia.

      Minäkin olen miettinyt tuota tavarasta luopumista. Kyllä se onnistuisi, vaikka kiinnyn kyllä esineisiinkin, jos niihin liittyy muistoja.

      Poista
  21. Täälläkin on viime aikoina mietitty miten koti jätetään ja elämä rakenneteen toisaalle.. Kovasti onkin mieititty. Oi aika mitä tuotkaan tullessasi. Odotan.

    VastaaPoista