maanantai 6. toukokuuta 2013

Näin marmorissa enkelin


Kivenhakkaajan vaimo imetti häntä, ehkä Michelangelo rakastui kiveen jo silloin.
Paljon myöhemmin hän sanoi: "Näin marmorissa enkelin ja kaiversin, kunnes sain sen vapaaksi".
Neljä vuotta hän maalasi niskat takakenoon taivutettuina Sikstuksen kappelin kattoa, pimeässä, vain päähän kiinnitetty kynttilä valonlähteenään. Maali rapisi silmiin ja niskat vioittuivat.
Särkevä selkäranka muisti ikuisesti nuo vuodet.
Me ihailemme Sinebrychoffin taidemuseossa kiertyneitä vartaloita, lihaksia, jotka hän piirsi näkyviksi satoja vuosia sitten.
Ulkona ratikat kolisevat pitkin Bulevardia, on miltei kesä, aikojen solmukohta.

32 kommenttia:

  1. Tuo näyttely on vielä käymättä, mutta toukokuun muistilistalla. Kaunista ja rauhallista. Hämärässä Sikstuksen kappelissa sen sijaan oli kanssamme muutama sata muutakin matkailijaa, vaikka oli syyskuu. Eipä siitä bongailijoiden seasta juurikaan teoksia päässyt ihailemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näyttely oli suppea, mutta opas oli niin hyvä, että sain siitä sitä kautta aika paljon irti. Minä muistan päässeni istumaan sinne jonnekin seinänvieruspenkille (vai muistelenko omiani). Sieltä oli hyvä tuijotella kattoa.

      Poista
  2. Kiitos vinkistä, tuo olisi mahtava kokea tuo näyttely. Vuosi sitten Sikstuksen kappeli on koettu, vielä tuoreessa muistissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näyttely oli tosiaan hyvin suppea, mutta ensimmäinen kerta, kun Michelangelon luonnoksia on Suomessa nähtävillä. Opas oli oikein hyvä, nautin kovasti hänen jutuistaan.

      Poista
  3. Viikon päästä pääsen kokemaan Sikstuksen kappelin ihan livenä.

    Aikojen solmukohta - hieno luonnehdinta tästä hetkestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten mahtavaa. Varaudu pitkiin jonoihin.
      Hyvää matkaa!

      Poista
  4. Sait puetuksi sanoiksi ja kuviksi tuolta jotakin.
    Minä en osannut, jotenkin kai petyin.
    Pitää siis lähteä Roomaan.

    Siis Sinulla kauniit kuvat ja sanat taas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti.
      Minustakin näyttely oli kovin suppea. Ymmärrän, että se on merkityksellinen, mutten minäkään olisi saanut siitä mitään irti, jollei olisi ollut sitä hyvää opasta.

      Poista
  5. Voi, Sikstuksen kappelista onkin jo aikaa! Oli kyllä opiskelijatyttöselle vaikuttava kokemus.
    Täytyy käydä katsomassa tuo näyttely.
    Kauniita kuvia taas sinulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kävin siellä vajaat kymmenen vuotta sitten, siis aidossa paikassa.
      Näyttely on tosiaan pieni ja jos olisin tutustunut siihen omin päin, en varmaan olisi saanut paljonkaan irti, mutta nyt tarinat lähtivät elämään.

      Poista
  6. Juuri eilen huomasin, että näyttely loppuu pian enkä ole vielä käynyt siellä. Toivottavasti ehdin! Kuvat ja tekstisi ovat jälleen huippuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti. Etköhän sinä ehdi :) Meillä kävi hyvä tuuri, siellä oli samaan aikaan konsertti yläkerrassa ja kuuntelimme sitäkin jonkun aikaa erkkerissä istuskellen.

      Poista
  7. Nyt on kuin kääntäisit veistä haavassa. Sikstuksen kappeli oli pakko jättää väliin ja ruokkia sen sijaan lapset. Sellaista on olla isä ja äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voivoi. Kyllä lasten roukinta menee tosiaan kaiken muun edelle. Me olimme aikoinamme onneksi viikon verran Roomassa, oli aikaa ruokkia lapset ensin ja mennä vasta sitten kappeliin.

      Poista
  8. Olen viettänyt joskus +30 vuotta sitten häämatkalla yhden aamupäivän Siktuksen kappelissa. Mentiin heti aamusta ja oli vähän aikaa ihanan tyhjää ennen kuin kappeli täyttyi muista turisteista. Ei se kokemus ole unohtunut. Myöhemmin olen kopioinut kattopiirroksia grafiikkakokeiluihini. Niin hienoja ja ikuisia ne kattofrescot ovat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla siihen liittyy sitten romanttisia muistoja. Mekin jonotimme heti aamusta tuonne, mutta väkeä taisi silti olla aika lailla. Olisi pitänyt kyllä katsoa vielä tarkemmin.

      Poista
  9. Ai kivenhakkaajan vaimo! Kuulisin niin mielellään lisää:)
    Näkisin näyttelyn vakaumuksella. Ehkä vielä ehdinkin.

    Jos joku pääsee Roomaan, niin Pietarin kirkon kupoliin kannattaa kavuta. Se on Michelangelon arkkitehtuuria ja huimaava kokemus.
    Sen sijaan Sikstuksen kappelin kahden hahmon välistä tyhjyyden ja yksinäisyysen väliä olen katsonut vain kuvasta. Kiitos taas! Elävöitit jälleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oppaalla oli upeita tarinoita Michelangelosta. Minä tarvitsen tarinoita, faktoja, asioita, jotta kuvatkin alkavat elää. Taidan olla niin sanoissa kiinni, että kuvatkin tarvitsevat ne tarinat.

      Me emme kivunneet tuonne kupoliin. Olisi siis pitänyt! No, onpahan syy mennä joskus uudestaan. Totta, siinä on paljon yksinäisyyttä ja jonkunlaista surua...Siinä miten nuo kaksi eivät sitten kuitenkaan kosketa toisiaan.

      Poista
  10. Kiitos.Päivän pelastit .Niin kaunista täällä.

    VastaaPoista
  11. Kaunista. Niin, tarinat ovat tärkeitä. Oppailla ja tarinankertojilla voikin olla aikamoinen valta käsissään. Siis sen suhteen mitä hahmotamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Minä olen tarinakoukussa. Mutta se on totta, että oppaat voivat paljon vaikuttaa siihen kokemukseen,minkä jostain paikasta tai näyttelystä saa.

      Poista
  12. Omistaapa tuollainen lahja ja kyky uppoutua!
    Hyvin vangittu tunnelma kuvissa :)
    Mukavaa viikon jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos.
      Minäkin kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät uppoutumaan, olen itse siinä usein liian huono. Joskus se onnistuu.

      Poista
  13. Minulla ei mitään tarinaa Michelangelosta. Sikstuksen kappelissakaan en ole jaksanut käydä sisällä asti (ne jonot!), olen vain pyyhältänyt ohitse. Siinä lähellä sijaitsi meidän junamme pysäkki.
    Mutta onneksi sinulla on nämä tarinat.
    Keltainen talo on niin kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, jonot ovat pitkiä. Minä muistan, että meillä oli aika hauskaa, kun jonotimme aamuvarhain siinä. Asuimme ihan lähellä, olimme ajoissa paikalla. Eikä siinä sitten niin kauan mennytkään.

      Poista
  14. Kuvat kiinnostavat enemmän, kun niillä on tarina. Niin nytkin.

    Sinulle on haaste blogissani. Tämä on varmasti jo kiertänyt, mutta haluan pääasiassa antaa huomionosoituksen sinun hienolle blogille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti haasteesta. Sinulla oli ihan mahtavat kysymykset siellä, näinköhän osaan mitään edes vastata. Minulle tuo haaste ei ole aiemmin tullut ja kylläpä siinä onkin paljon kaikkea.

      Poista
  15. Kiitos. Olen myös juuri ollut näiden kiehtovien tarinoiden äärellä, toisaalla. Vihlaisee kun ajatteleekin tuota särkevää selkärankaa.

    Sanoit tuolla, että tarvitset sanoja, jotta kuvatkin alkavat elää. Ihana kuulla, että se on oikea tarve sekin. Mulla on työn alla projekti kuvan ja sanan maailmasta, siksi tämä nyt niin kiinnostaa. Aikojen solmukohta...minulla taitaa tässä solmukohdassa olla myös mielen sellainen.

    Kiitos vielä, sinä taitava nainen siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä välttämättä tarvitse sanoja, mutta olen kuvataiteen harrastajana vähän sellainen sivistymätön ja tietämätön. On niin kovin vähän pohjatietoa taidehistorista yms. joten tarinat avaavat minulle kyllä monesti teoksia ihan uudella tavalla. Ja taidan usein lähestyä taidetta hyvin bibliografisesta näkökulmasta, mikä on tietty vanhanaikaista ja kaikkea...

      Mutta kiitos sinulle, ihanaa viikonloppua!

      Poista
  16. Minäkin kävin tuolla näyttelyssä. Nolottaa myöntää, että museon yläkerran pysähtynyt tunnelma jotenkin vetosi minuun enemmän kuin renessanssineron työt.
    Oli sallainen päivä varmaan, nukkavieru olo itselläkin.

    Pidän kovasti tekstisi tunnelmasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin nautin yläkerrasta paljon, varsinkin kun siellä sattui olemaan se joku konsertti, jota kuuntelimme. Samalla selailimme kirjoja ja katselimme Bulevardin vilinää. Mutta kuten tuossa sanoinkin, en olisi saanut alakerrasta juuri mitään irti, jollen olisi kuullut opastusta, näyttely oli niin suppea. Ja kiitos :)

      Poista