keskiviikko 13. elokuuta 2014

Ainola - vihreä takka ja seitsemän kaivoa

Osa kuvista miehen, kiitos.
Jean Sibelius kuuli värit musiikkina, vihreä väri soi hänelle F-duurissa. Siksi hän halusi Ainolaan vihreän takan. Hän kuuli musiikin ajatuksissaan ja kirjoitti nuottipaperille vasta valmiin sävellyksen.
"Hiljaisuus puhuu minulle", Sibelius sanoi.
"Kirjoita sinfonioita", sanoi Aino.
Joskus Sibelius hävisi päiviksi Kämppiin ja Aino jäi tyttärien ja kahden palvelijan kanssa taloon. Ehkä hän soitti pianoa. Tai kantoi vesiä seitsemästä kaivosta. 
"Minä kuokin ja lapioin kuokkimasta päästyänikin. Välillä itkin ja sitten rupesin taas kuokkimaan", Aino sanoi.
Hän joutui katsomaan, miten Sibelius poltti käsikirjoituksiaan Ainolan takassa, ehkä juuri siinä, joka soi F-duurissa.
Miten siro ja vahva Aino oli, miten kaunis ja suoraselkäinen.
Ja välillä he heittäytyivät tanssin pyörteisiin. Kun Aino täytti 85 vuotta, 90-vuotias säveltäjä kompuroi yläkertaan ruusukimppu käsissään ja kosi vaimoaan uudelleen, 64 vuoden avioliiton jälkeen.

Lämmin kiitos museolle poikkeuksellisesta kuvausluvasta. Ainola kannattaa nähdä omin silmin.



41 kommenttia:

  1. Aivan ihanat kuvat ja teksti Ainolasta! Olen juuri lukemassa Kansallisgalleria suuret suomalaiset-kirjaa :) Siinä kerrotaan Sibeliuksen "takoneen" musiikillisia ajatuksiaan sekä päivisin että öisin kävellen edestakaisin. Kun Aino kuuli, että kävely lakkasi ja sitä seurasi kynän hiljainen rapina, hän saattoi nukahtaa rauhallisin mielin.
    Kyllä on koskettavaa ajatella, miten Aino on eläytynyt miehensä luomistyöhön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. OI, sullahan on aika tuhtia luettavaa, ei vaan, se on varmasti todella mielenkiintoinen. Tuo tarina tosiaan sopii siihen, mitä me luimme. Minusta on ihmeellistä, että joku säveltää ajatuksissaan. Kuulee pitkän pätkän uutta musiikkia mielessään ja vasta sitten kirjoittaa sen ylös. No, ylipäätään säveltäminen on minusta jotenkin mystistä.

      Poista
  2. Onpa hienoa, että saitte kuvata! Ainolassa olen käynyt monesti ja aina se on tuntunut paikalta, jonne rauha laskeutuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tuolla oli kyllä tosiaan hyvin rauhallinen ja kodikas tunnelma. Ihan kuin Sibeliukset olisivat vain käymässä jossain ja palaisivat kohta takaisin.

      Poista
  3. Kauniilta näytttää, ei ole tullut käytyä, vielä :-)
    Juuri tänä aamuna luin lehteä, jossa kerrottiin Ainon valinneen Jannen Juhani Ahon sijaan. Enpä kyllä ihmettele, Aholla kun oli todellisuudessa enemmän tunteita Ainon äitiä kohtaan. Historian lehtien havinaa, hurjan kiehtovaa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, minäkin luin eilen saman jutun. Olin tainnut kuulla sen aiemminkin, mutta olin unohtanut. Jännä, miten silloin nämä sivistyneet piirit ovat olleet kovin pieniä. Tuntuu, että kaikki tunsivat toinen toisensa.

      Poista
  4. Oi että miten elävät kuvat, ihan huikean kauniit ja vaikuttavat! Tuo vihreä takka ja pelargoniat, voi kauneus! Ja kiitos myös tekstistäsi, niin viehättävä sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. Lars Sonck suunnitteli tuon takan Sibeliukselle, kun hän tosiaan halusi vihreän takan. Ja minäkin rakastan noita pelargonioita ikkunalla, ne ovat niin kauniita.

      Poista
  5. Ihanaa meille kaikille että sait kuvausluvan. Minulla on kirja, jossa on kuvia tuolta, mutta enpä ole livenä päässyt näkemään.
    Minusta ei ole kauniimpaa takaa kuin juuri pullonvihreä kaakelitakka! Semmoisesta olen itsekin haaveillut...

    Mieheni sanoo, että aika moni soittaja kuulee musiikin väreinä. Musiikki on värejä, koko skaala ja vielä vähän enemmänkin.

    Minulla on muuten sellainen "mitalli"-rintakoru, johon kuvaksi valitsin Aino Sibeliuksen. No en nyt ihan Ainon itsensä tähden, vaan se oli kokonaisuutensa kaunein. Kaunis hän siinä kuvassa onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. Tuo takka oli tosiaan hirmuisen kaunis, minäkin ottaisin sen värisen takan mieluusti kotiini. Tai no, takan ylipäätään ottaisin kovin mielelläni :)
      Minäkin olen kuullut, että muusikot kuulevat musiikin väreinä. Se on minusta tavattoman jännittävää. Kyllähän minäkin saatan nähdä värejä, kuvia ja suoranaisia filmejä kuunnellessani musiikkia, muttei se ole sama.
      Oi, Aino on kiehtova hahmo. Hän on kuvissa tavattoman siro, henkevä ja kaunis. Elämä suuren säveltäjän rinnalla oli varmasti monella tapaa seikkailu, hyvässä ja pahassa.

      Poista
  6. Ihania kuvia Ainolasta! Olen käynyt siellä itse tosi pitkä aika sitten, pitäisikin mennä vierailulle uudelleen. Itse harrasta musiikkia ja Sibeliuksen teokset ovat lähellä sydäntäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, no sinun kannattaa kyllä käydä, paikka on viehättävä, kodikas. Minä tunnen huonosti mitään musiikkia, mutta tuon jälkeen kyllä kuuntelin Sibeliuksen konserttoja F-duurissa.

      Poista
    2. Olen itse soittanut paljonkin Sibeliusta ja ehdoton suosikkini Finlandia kanssa on kareliasarja. Suosittelen kuuntelemaan =).

      Poista
  7. Häpeän tunnustaa, että olen käynyt Ainolassa viimeeksi vanhempieni kanssa joskus lapsena. Tilanne on pakko korjata..:) Kiitos heille, kun antoivat sinulle kuvausluvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, minäkin olin käynyt siellä viimeksi lapsena, ettei mitään häpeällistä siinä. Juu, saimme poikkeusluvan, kun meillä sattuu vielä olemaan nuo lehdistökortitkin.

      Poista
  8. Mikä ihana kaakelinen hella keittiössä ja tunnelma kaikkineen näissä kuvissa ja uskon että myös koko miljöö on kuin hurmaava kuiskaus entisestä taiteilija elämästä; sen iloista ja suruista.
    Täytyy, nolona, myöntää että eipä ole tullut käytyä Ainolassa vaikka kuinka olenkin sinne halunnut ja en ole myöskään käynyt Tarvaspäässä Gallen-Kallela museossa kuin joskus nuorena ja en muista siitä mitään ja kun pitäisi, koska niin rakastan noita menneitä haamuja ja vuosisadan vaihteen taidetta. Kuusi (piano sävellys) on Sibeliuksen sävelmistä minulle se kaikkein rakkain ja nuorena rakastin Valse tristeä se sai minut kyyneliin.
    Tiedän sen että säveltäjät voivat kuulla musiikkia ja sitten kirjoittaa "ylös kuulemansa tai musiikki se voi tulla "soitamalla sormiin". Minä, kuuntelijana, näen musiikin kuvina tai vain tunnen musiikin sisälläni. Vaikka en ole muusikko niin kuulen myös aikaajoin musiikkia, joskus nukkumaan mennessäni kuulen kuorolaulua tai oopperaa ja nämä biisit eivät ole olemassa siten että ne tunnistaisin.

    Hauska sattuma postauksestasi on se että edellispäivänä katselin itseltäni unohtunutta sisutuskirjaa jossa on kuvattu suomalaisia taiteilijakoteja mm. Sibeliuksen, Halosen, Alvar Aallon, Kallelan etc. ja haikailin noihin tiloihin ja ajattelin vähän sisustaa kotiani niiden innoittamana ... no sitä aina innostuu ja toteutus on sitten eriasia ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo hurmaava kuiskaus on kauniisti ja osuvasti sanottu. Minä olin käynyt sekä Ainolassa että siellä Tarvaspäässä joskus lapsena ja kummissakin aion kyllä nyt piipahtaa, kun joka tapauksessa melkein vierestä ajelin ja ajelen.
      Minulle kotimuseot ja varsinkin tietysti taiteilijoiden kotimuseot ovat jotenkin merkityksellisiä ja tärkeitä. Toki tykkään käydä taidenäyttelyissäkin, mutta kotimuseoissa on oma viehätyksensä. Ehkä se on se, että alkaa miettiä päässään niitä tarinoita, kutoo huoneiden sisälle tapahtumia ja ihmisiä.
      Olisipa ihanaa, jos musiikki tulisi soittamalla sormiin. Ihmeellistä. Minä esiinnyin eilen ensimmäisen kerran elämässäni bändin kanssa, tosin luin vain runoja, mutta ihmettelin, kuinka hienosti muusikot tavoittivat runojen tunnelman ja improvisoivat ihan just oikein.

      Poista
    2. Hei! Hieno juttu tuo runojen lukeminen musiikin kera, sehän on melkein kun laulaisit! Ei siinä iso eroa ole minun mielestäni. Runon lukeminen/lausuminen on musiikkia koska puheeseen tulee oma "saundi" tekstin kautta ja se soi.

      Samaa mieltä olen kanssasi kotimuseoista ja joskus on tunne että olen tunkeilija siellä, niin tiivis voi kokemus olla :-)

      ps.Sääli kun Kalela, Ruovedellä, on ollut suljettuna jo parisen vuotta koska siinä rakennuksessa on myös niin ihana tunnelma .

      Poista
    3. Se oli todellakin kokemus, hieno sellainen. Se tuli vähän puun takaa, en tiennyt, että esiinnyn bändin kanssa, mutta tykkäsin siitä kyllä kovasti.
      Niin, Kalelassakin olen käynyt joskus lapsena. En muuten tiennytkään, että se on suljettu, harmi.

      Poista
  9. Kivaa, kun sait kuvata. Tuolla tuli nuorempana oltua enemmänkin,kun eräs tuttu asui ja työskenteli siellä.
    Nämä suurten taiteilijoiden vaimot ovat minusta usein paljon kiehtovampia kuin kuuluisammat puolisonsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oli, tosi kivaa. Olisipa hauska olla tuollaisessa miljöössä töissä. Minä olen ajattelut usein samaa, että taiteilijoiden taustajoukot ne vasta mielenkiintoisia ovatkin.

      Poista
  10. Taiteilijaelämää ja - koteja on vieläkin; sellaisia joissa asutaan. Sattumoisin olen käynyt monissa. Kieltämättä niissä on kaikissa se yhteinen ominaisuus, että ne ovat kaikki erilaisia, persoonallisia, sanotaan. Niitä ei sisustussuunnittelija ole päässyt pilaamaan. Ne ovat ikään kuin muotoutuneet "itsestään" ilman sisustuslehtiä. Täydellinen järjestys ja säntillisyys on niistä uein kaukana. Mielenkiintoisia? Kyllä. Omalaatuisia? Kyllä. Voisi sanoa: luova ihminen tarvitsee luovan ympäristön ja sellainen muotoutuu hänen ympärilleen halusi hän tai ei.
    Itse asiasssa minun (esimerkiksi) ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan. Kun meillä käy "vieraita" vieraita, kuulee usein sanottavan: Näkee, että tämä on taiteilijakoti! Mistä sen näkee, ihmettelen mielessäni. Lievän sekasorron vallasta? Epätavallisista tavaroista? En tiedä. Itse näen aina vain kodin hengen, en huonekaluja. Samoin kuin minulta on turha kysyä: minkälaiset vaatteet hänellä oli päällään, minä muistan ihmisestä vain hänen ilmeensä ja eleensä. En juuri kiinnitä vaatteisiin enkä ulkonäköön huomiota. Mitä ihmisen mielessä liikkuu on minulle aina tärkeintä. Millainen ihminen hän on, se on tärkeämpää kuin miltä hänen ympäristönsä näyttää. Jokainen ihminen luo ympärilleen oman näköisensä kodin. Kieltämättä se kertoo, minkälainen ihminen hän on. Sikäli kiinnostavaa.

    On käyty Ainolassa, on käyty Dostojevskin kotimuseossa, on käyty monessa ranskalaisen taiteilijan tai kirjailijan kotimuseossa. Totta kai ne kiinnostavat. Tuossa tuoli, jossa hän on istunut, tuossa pöytä jonka ääressä hän on kirjoittanut. jne. Useimmiten kodit kertovat paljon ajasta, jossa sen asukkaat ovat eläneet, millainen kulttuuri silloin on vallinnut.

    Istuttiin kerran opiskelijoina Seurasaaren kotimuseossa, jossa seiniä kiersivät penkit ja oli iso pöytä, vuoteet lyhyempiä kuin nykyisin. Voi miten hienoa tässä karussa ympäristössä on ollut asua, hehkuttelin (kaiken maailman krääsään mitä nykyisin näkee, kyllästyneenä). EI saa romantisoida, sanoi professori. Tietäisittepä mitä sairauksia, ruuan puutetta ja muita kärsimyksiä tämänkin tuvan asukkaat ovat voineet kärsiä.

    Mielenkiintoisesta aiheesta kirjoitat, Kirjailijatar. Ja kuvat kertovat paljon. Tämä mitä minä kirjoitin ei ole vastaväitettä, kuinka voisikaan olla. Halusin vain laajentaa omalla tavallani yleistä vallalla olevaa käsitystä taiteilijakodeista ja kodeista yleensä. Ainolasta sanoisin, että se on kulttuurikoti, jossa lapset saivat välillä kävellä varpaillaan. Hssh, hiljaa, isää ei saa häiritä... Ja se arki, kun Aino-äiti odottelee sydän kurkussa, milloin isä palailee suoraan sanoen ryyppyretkeltään. Se ei tunnu romanttiselta. Ja ainainen rahapula, se sai Ainon kuokkimaan maata, yrittää saada siitä ruokaa lapsille. Tunnen myötätuntoa häntä kohtaan. Samoin esim. Leo Tolstoin vaimoa kohtaan, joka välillä yritti juosta järveen ja hukuttautua, kun ei kestänyt elämän painoa taiteilijan vaimona jota, taiteilijaa, puoli maailmaa vieläkin rakastaa. Ja hänestä, vaimosta, puhutaan, että hän oli sopimaton vaimo Tolstoille, kun yritti pitää perheensä koossa. Omat lapsetkin häntä vihasivat, "ymmärtämätöntä äitiä", joka ei jaksanut mennä mukaan isän ideologiaan, että koti ja hänen julkaisemat teoksensa kuuluvat kaikille ihmisille. Omista lapsista ei niinkään väliä.

    Kiva, että kirjoitit Ainolasta. Se sai minut pitkästä aikaa ajattelemaan. On vähän niin kuin rupukausi menossa. Pelkkää huolta ja ikäviä asioita. Anteeksi, jos olin tahditon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi pitkästä ja mielenkiintoisesta kommentista. Tulee mieleen vaikka mitä asioita.
      Minäkin pidän kodeista, joissa on hyvä henki ja jotka ovat muotoutuneet ajan kanssa, joista näkee, ettei huonekaluja ole ostettu samasta kaupasta samalla kertaa. Mutta muuten se toki on vaikea määritellä, että mikä kodista tekee viehättävän, kai nämä ovat makuasioita.
      Minua kotimuseot kiinnostavat, kun ovat sellaista mikrohistoriaa. Kertovat joskus eläneiden ihmisten arjesta. Ja tämä siis koskee kaikkia kotimuseoita, ei vain taiteilijoiden koteja, jotka ovat omalla tavallaan sitten erityisen kiinnostavia, koska onhan se mielenkiintoista yrittää aistia, millaisessa ympäristössä suurta taidetta on tehty. Mutta kyllähän siinä aina on vaarana, että romantisoi vanhoja aikoja. Olen muutenkin ihan parantumaton nostalgikko, mutta tiedostan sen kyllä oikein hyvin. Tuollakin on kannettu vedet sisään ja lämmitetty taloa puilla, eihän se ole ollut helppoa. Ja talon isäntä oli totta totisesti varmasti toisinaan vaikea ihminen ja lapset saivat kulkea varpaisillaan. Vaan eipä kenenkään todellisuuteen voi kokonaan humpsahtaa, ei pysty ymmärtämään sitä kaikkinensa.
      Ja hei, et suinkaan ollut tahditon.

      Poista
  11. Kuvat kertovat Ainolan tunnelmasta. Olisin valmis asumaan tuossa ihan tolleen, se tuntuu niin kodilta.

    Olen Sibelius-fani ja lukenut hänen tietty hänestä ja hänen perhe-elämästään, mitä olen käsiini saanut.

    Nuo Mårbackat kasvavat oikeasti juuri noin korkeiksi hujopeiksi, mutta miten ne pysyvät pystyssä;)

    Olen nähnyt vihreitä kaakelitakkoja, mutta itselläni oli ruskeasävuinen ns. koivukaakelia hienoin kruusauksin. Purimme sen vanhempieni omistamasta vanhasta talosta ja rakensimme exän kanssa uudelleen toimivaksi. Siellä se nyt on, hänellä. Turun Uunisepät tekevät upeita kaakeliuuneja. Niissä on sekin etu, että lämpöarvo on noin 3 vrk. Mielstäni enemmän kuin meidän leivinuunissa.

    Kuutoskuvaan olisin halunnut jäädä. Kaipaan meille nyt just jotain tuollaista, enkä mitään divaanisohvaa.

    Kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tuo oli kodikas, vähän mökkimäinen, ja ehkä juuri siksi. Minä ihailin noita Mårbackoja, olisi hauska tietää, kuinka vanhoja ne ovat.
      Mahdottoman tehokkaita nuo Turun Uuniseppien takat siis...oi. Minä niin mielelläni haluaisin takan, olisi suloista poltella tulia kaakeliuunissa, tai pönttöuunnissa, tai keittiön hellassa, mikä vaan nyt oikeastaan passaisi.

      Poista
  12. Raukeita tunnelmakuvia ja ihania tarinoita! Pihakin on niin hieno suorine mäntyineen! Oppilaiden kanssa tuolla tuli käytyä, myös muissa Rantatien taiteilijakodeissa. Nyt olisikin hauska mennä ihan omin päin.

    Kun on tällainen ei-musikaalinen ihminen, on ihmeellistä, että joku kuulee musiikin väreinä. Joskus kirjoja lukiessa aisitin tuoksuja ja värejä, vaikkei tekstissä suoraan sanottaisikaan mitään niistä. Esim. juuri luvun alla oleva Valo valtameren yllä -kirja on haaleansininen ja tuoksuu suolaiselta meri-ilmalta....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelinkin, että sinä olet varmasti usein käynyt tuolla. Varmasti ihan erilaista mennä itsekseen, saa rauhassa katsella, eikä tarvitse valvoa silmät selässä nuoria.
      Minustakin tuo, että kuulee musiikin väreinä, on ihmeellistä. Valo valtameren yllä -kirja kuulostaa kiehtovalta tuon takia, kirja joka haaleansininen ja tuoksuu suolaiselta meri-ilmalta, sen on oltava hyvä.

      Poista
  13. Voi, olet käynyt tässä aivan vieressä. Minä kävelen Ainolan ohi lähes päivittäin, mutta harvoinpa tulee poikettua sisälle asti. Olet saanut tallennettua paikan tunnelman täydellisesti, niin kodikkaita ja lämpimiä kuvia. Ihanaa päästä kanssasi Ainola-kierrokselle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ne sepäs sattui! Melkein siis törmättiin. Niinhän se usein on, että ihan lähellä olevissa paikoissa ei tule vierailtua, sama se on itselläkin.

      Poista
  14. Voi, miten upeaa että pääsitte kuvaamaan Ainolassa. Rakastan tuota paikkaa: niin taloa ja takkaa, puutarhaa, Sibeliusten hautakiveä, Tuusulan Rantien läheisyyttä. Asumme suhteellisen lähellä Ainolaa, joten siellä tulee käytyä miltei kerran kesässä.

    Kaikkein rakkain paikka tuolla alueella minulle on kuitenkin Halosenniemi, on niin ihmeellistä että koko talo on rakennettu sekä perheen että taiteen ehdoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, meillä on nuo lehdistökortit, se taisi ratkaista asian. Kerroin kyllä, että teen vain postauksen blogiin, en mitään lehtijuttua.
      Sinäpä asut ihanassa paikassa, koko työ ympäröivä miljöö on niin kaunis. Kävimme myös Halosenniemessä, joka oli minustakin aivan erityisen kiehtova, mutta siellä emme sitten kuvanneetkaan sisällä. Ehkä laitan tänne ulkokuvia.

      Poista
  15. Ihanat kuvat ja ihana tunnelma. Kiitos tästä :)

    Todella pitää mennä ja katsoa itse omilla silmillä. Vuosien tauon jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. Juu, kyllä tuolla kannattaa käydä ihan itse ja rauhassa katsella ympärilleen.

      Poista
  16. Pakko kommentoida minunkin, olin tänä kesänä ensimmäistä kertaa käymässä Tuusulan rantatiellä ja näissä ihanissa taiteilijakodeissa. Aikamoinen naapurusto, siellä ollaan varmaan eletty mielenkiintoisia aikoja aikanaan. Kuvasit Ainolaa hienosti, kuin Sibeliukset olisivat vain käymässä jossain ja palaamassa pian takaisin. Kun luin talon historiaa, mietin miten alkeellisissa oloissa siellä vanhat ihmiset elivät, kun sähköt ja vedetkin tulivat aika myöhään. Kuvasi ovat ihania, hauskaa huomata, että siellä kulkiessani katsoin aikaa montaa samaa kohtaa ja surin kun ei saanut kuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä mietin tuota samaa, että on siellä asunut aikamoinen yhteisö mielenkiintoisia ihmisiä. Niinpä, eikös se ollut niin, että ihan vasta 1960-luvun lopulla sinne tuli sähköt ja/tai vesi. Enpä edes enää muista, mutta kyllä he ovat pärjänneet tosi alkeellisissa oloissa. Minä ihailin myös tuota saunaa, se oli nerokas, miten vesi johdettiin kaivosta suoraan sinne ja saavista suoraan kylpyammeeseen.
      Niin, me saimme nyt kuvata, kun meillä on lehdistökortit. Sanoin kyllä, että teen juttua vain blogiin, en lehteen. Mutta harmi tosiaan, etteivät kaikki saa kuvata.

      Poista
  17. Kauniita kuvia. Ja niin kaunis teksti että nielin kyyneleitä. Pitäisikin taas käydä. Kouluaikoina noihin paikkoihin teimme kouluretkiä. Silloin ei tullut niin katseltua.. Nyt aikuisiällä olisi ihanaa mennä tuonne kiertelemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos. Minä olin käynyt tuolla myös viimeksi lapsena, joten muistin paikasta oikeastaan vain puutarhan. Ilmeisesti se oli silloin kiinnostanut minua kaikista eniten.

      Poista
  18. Mikä onni, että antoivat sinulle luvan kuvata! Mitä kuvia, voi mitä kuvia. Nyt mekin pääsimme Ainolaan kanssasi. Kaikki on paikallaan, vain ihmiset, puuttuvat, vihreä takka hohkaa ja Valse Triste soi päässäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. Sellainen olokin tuolla tuli, että asukkaat ovat vain käymässä jossain ja tulevat ihan heti takaisin. Nyt minunkin päässäni soi.

      Poista