lauantai 25. maaliskuuta 2017

Venetsia - veden ja lokkien kaupunki


Olemme jälleen täällä, veden, lokkien, punatiilisten kattojen, kanaalien, proomujen, kirkontornien, kupolitornien, espresson, spritzerin, pizzan, leivonnaisten, nunnien, kissojen, mosaiikkien, paalujen, gondolien, traghettojen, sulatetun suklaan, kujien, laivakoirien, jäätelön, meren, palmujen ja kukkivien jasmiinien kaupungissa.
Kun herää sumutorven huutoon, tietää olevansa jossain erityisessä paikassa. Kun avaa verhot ja näkee kanaalissa uiskentelevat proomut ja gondolit tietää olevansa jossain todella erityisessä paikassa. Se tunne, kun unen keskellä ei ole ihan varma, missä on ja se hetki, kun muistaa olevansa jossain aivan muualla.
Asutaan ullakolla 120 askelman päässä maan pinnasta. Päivän voisi viettää ikkunassa katsellen kanaalissa lipuvia proomuja. Jokainen kuljettaa jotain omaansa: postia, jätteitä, rautatavaraa, pakasteita.

Kun keittää espressoa kaasuhellalla, kaataa vahvan kahvin kultaiseen kuppiin ja kuulee lokkien naurun, tietää olevansa jossain missä on helppoa olla onnellinen.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Taivas on täynnä hopeisia reikiä

Kaukana merellä, lähimpänä merta, joka kohisee kaikkialla ympärillä. Laitetaan tulet pesään, juodaan teetä ja syödään linssikeittoa. 
Tämä uskomaton maisema, ehkä kuin jostain Cornwallin nummilta, ruosteenpunaista, viininpunaista, terrakottaa, ruskeaa, voimakasta vihreää, ihmeellisiä pieniä sammalmättäitä, jotka ovat pehmeitä ja syvän vihreitä. Varvikkoa, pieniä katajia ja siellä täällä yksinäisiä puita, jotka ovat nyt alastomia.
Rakastan elämän yksinkertaisi iloja: haen kaivolta vettä, kannan liiteristä puita, istun huussissa ja kukko kiekuu. Pimeässä kohtaan alpakan, joka nousee takajaloilleen minua vasten.
Kävelemme saaren päästä päähän, kilometritolkulla ja illalla istumme pikkuruisessa saunassa, jonka vierellä meri kohisee.
Öisin on pilkkopimeää, eikä sittenkään, taivas on täynnä hopeisia reikiä.